Munkkiniemen, Ruskeasuon ja Meilahden tontut notkuivat Seurasaaren sillankaiteella. Kaupunki oli hiljentynyt. Moni oli lähtenyt joulunviettoon, kuka minnekin päin maailmaa.
Munkkiniemen tonttu tarjosi työtovereilleen kuumaa mustaherukkamehua ja vastaleivottuja pullia. "Ne on työt tehty tältä vuodelta", hän totesi. "Rovaniemen tontuilla ne vasta alkaa", Ruskeasuon tonttu sanoi. Meilahden tonttu huokaisi. "Ehtiiköhän joulupukki edes poikkeamaan näillä kulmilla?" "Onneksi on varapukkeja. Niin kuin Kallion Keke". Tontut nauroivat tonttuystävälleen, joka isoine vatsoineen ja pitkine partoineen oli heistä kaikkein joulupukkimaisin. "Kallion Kekelle ja muille joulupukeille", tontut toivottivat ja nostelivat mehukolpakoitaan. "Yksi juttu on vielä tekemättä", Meilahden tonttu muistutti. Kaikki kolme tonttua laskeutuivat kaiteelta alas ja puistelivat huolella loskalumia nutuistaan. He kaivoivat paksujen palttoidensa alta toivomusvihkot, irrottivat niistä sidelangat ja heittivät ne ilmaan. Vihot purkautuivat tuulessa ja irtosivut tarttuivat puhurin vietäväksi aina Korvatunturille saakka. Joka sivulle, jokaiselle toivojalle tontut olivat ylimääräiseksi lahjaksi lisänneet hyvää mieltä ja joulurauhaa.
0 Comments
Oli tavallinen joulukuun päivä, kun Meilahden tonttu saapui ratikalla kauppakeskukseen ja bongasi sieltä perheen, johon kuului kolme äänekästä lasta.
"Lelukauppaan!" he kiljuivat vanhemmilleen, jotka olivat toisilleen vannottaneet, etteivät menisi ostamaan muuta kuin lämpimämmät talvihaalarit alennuksesta. Mutta kolme kiukkuista lasta yhdessä pitivät huolen, että kauppakeskus raikui heidän kinuamisestaan ja itkupotkuraivareistaan. Meilahden tonttu piteli korviaan ja liukuportaissa naapurilähiö Töölön tonttukin nosti lakkiaan osanoton merkiksi. Mentiin lelukauppaan. Meilahden tonttu istui ovensuulle huokaisten ja jäi tekemään vihkoonsa merkintöjä, joilla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä – lapset saisivat kaiken tahtonsa läpi ja joululahjansa jo etukäteen. Tonttu oli vajoamassa apatiaan, kun vanhemmista toinen ehdotti: "Mitäs jos kuitenkin vain katseltaisiin leluja ja voisitte sitten toivoa joulupukilta yhden lahjan. Sillä lailla tontut varmasti kuulevat toiveenne." "Joo! Tuolla yksi tonttu juuri katsoo meitä!" pienin lapsista hihkaisi ja osoitti ovensuussa äimistelevää Meilahden tonttua. Tontun yllätykseksi lapset suostuivat vanhempiensa ehdotukseen ja hän merkkasi heidän toiveensa vihkoon. Tonttu oli tyytyväinen: häntä ei ollut unohdettu ja lapset malttaisivat odottaa kunnes joulu tulisi.
Maiskutusta, pureskelua ja hörppimistä. Puheensorinaa, röyhtäilyjä. Imelää ja sakeaa tuoksua, joka leijaili pöydän alle ja sai hänet aivastamaan.
Lulu nojasi kuonollaan etutassuihinsa ja odotti. Kohta pitäisi jo sataa saalista. Jouluna lauma söi paljon ja huolimattomasti. Pöydästä saattoi pudota isokin herkkukimpale, puoliksi pureskeltu juustonpala tai kappale kinkkua. Auts. Joku kalisteli työkalujaan lautastaan vasten niin tarmokkaasti, että korviin sattui. Hän mainitsi asiasta. – Lulu hiljaa! isäntä komensi. Haukkuisit itsekin, jos joutuisit virumaan nälissäsi pöydän alla, Lulu ajatteli, muttei sanonut enää mitään. Yhtäkkiä hänen sieraimiinsa kantautui ihana tuoksu. Tytön tuolin alle oli pudonnut pala makkaraa. Lulu lipaisi sen nopeasti suihinsa. Mmm, mielenkiintoista. Joulumakkarassa maistui ruskea keksi, jonka hän oli aamulla löytänyt maton alta. Aika erikoista mössöä, mutta parempaa kuin lanttulaatikko. Ihmiset tekivät joskus ruokailusta vaivalloista. Lanttu oli parasta raakana, suoraan maasta, aivan Lulun parhaan luunkätköpaikan vierestä. Hän odotti toista makupalaa, mutta sitä ei kuulunut. Lulua heikotti jo niin, että hän nousi ylös ja tassutteli pöydän alta tytön viereen. Lauman pienin oli hänen ainoa toivonsa. Tyttö haukotteli suu ammollaan. Makkara erottui mössönä kielen päällä. Lulu toimi ennen kuin ehti ajatella. Hän nosti etujalkansa tytön tuolin reunalle ja lipaisi namipalat parempiin suihin. Vasta kun herkku laskeutui alas kohti masulaukkua, hän tajusi, mitä oli tehnyt. Suurimman rikoksen ihmiskuntaa vastaan. Häntä painui jalkojen väliin ja korvat laskeutuivat luimuun. Lulu kellahti selälleen lattialle ja odotti nöyränä rangaistusta. Mutta kukaan ei suuttunut. Kaikki nauroivat ja taputtivat käsiään. – Hyvää Joulua, Lulu, emäntä sanoi ja rapisutteli jotain. Se oli Lulun oma makkarapötkö. Eikä se maistunut joululta. Nam!
Hukkaan menivät rahat ja vaiva. Ja nyt kerron kaikkein pahimman. Opettaja valitsi Herodekseksi Ilona Koivusen!!! Ilona Koivunen on tyttö!!! Opettaja sanoi, että Ilonan ääni on kaikkein kantavin ja komein. Voin kertoa, että tuntui kurjalta, ja sanoin sen opellekin. Sanoin myös, ettei tyttö voi olla Herodes. Ei tyttö voi olla kuningas, senhän nyt tajuaa jokainen. Tytöt ovat prinsessoita ja kuningattaria. Opettaja sanoi, että ehkäpä ensi vuonna on sinun vuorosi, Unto-Pekka. Hänen naamansa näytti kuitenkin siltä, että ensi vuonna varmaan tulee Tiernatytöt ja sitten kaikki muutkin kuin Herodes ovat likkoja. Ainoa toiveeni on, että Joulupukki ei vie opelle lahjoja. Ilona Koivunenkaan ei ansaitse muuta kuin jonkun pehmeän paketin, esim. harmaat sukkahousut. Terveisin Unto-Pekka Kantola” – Minä vastasin Unto-Pekalle heti, arkkitonttu kertoi. – Näin minä vastasin. ”Hyvä Unto-Pekka. Kerron sinulle nyt muutaman asian. Ensinnäkin Ilona Koivunen on oikein sopiva Herodeksen tehtävään. Ehkä et tiedä, että hänellä on myös soitto-orkesteri, jossa hän esittää nykyaikaista musiikkia kavereidensa kanssa. Lisäksi hän osaa soittaa kanteletta ja harjoittelee joka päivä. Toiseksi sinun ei sovi toivoa muille ihmisille lahjoja tai lahjattomuutta. Me täällä Korvatunturilla päätämme siitä asiasta emmekä kysele untopekkojen mielipiteitä. Tärkein asia on kuitenkin se, että sinä voit ryhtyä Herodekseksi milloin haluat. Ei kenenkään muun tarvitse sinua siihen valita. Jos kysyt isoisältäsi, niin hän voi kertoa miten kiersi tiernapoikana talosta taloon laulamassa eikä odotellut mitään joulujuhlia. Sinun pitää vain löytää Murjaanien kuningas, Knihti ja Mänkki. Joulupukin puolesta tämän kirjoitti Korvatunturin arkkitonttu.”
Aamulla on tyyntä kuin tyhjiössä. Me kävelemme katulamppujen kelmeässä valossa kohti koulua. Ei kuulu muuta kuin hiljaisena toistuva vou-ääni. Jonni sanoo, että se tulee luotsiaseman tutkasta. Erik-gubbe moikkaa meitä. Se on ripustamassa kankeaa jouluvaloletkua rantavajansa katonreunaan. Talojen ikkunoihin on ilmestynyt kolmion mallisia sähkökynttelikköjä ja rantatie vaikuttaa jotenkin rauhallisemmalta ja iloisemmalta kuin eilen.
– Tiedätkö sä mikä päivä tänään on? Jonni tenttaa mua kuin jotain muistamatonta mummoa. – Perjantai kolmastoista. Mun onnenpäivä. – Lucian päivä, tonttu! – Häh, eikö meidän pitänyt tänään mennä jonkun Lusse-nimisen kissan synttäreille? – Lusse-kissan synttäreille? Jonni repeää hirnumaan kuin hullu hevoslauma. Luokassa tuoksuu pulla. Ulla-ope on asettelemassa meidän leipomia lussekatteja kahvalliseen koriin. Pullien peitoksi se laittaa valkoisen pyyheliinan, jonka muhkurat muistuttavat lumikinoksia. Jenna-Lucia pukee ulkovaatteittensa päälle valkoisen kaavun. Ulla virittää sen päähän sähkökynttiläkruunun ja antaa käteen valkoisen kynttilän. Tumppi ja Frans naamioidaan tähtipojiksi. Ne luikertelevat valkoisiin kaapuihin ja vetävät pipojensa päälle suippotötteröt, jotka on koristeltu joulukuusen kultakarvaköynnöksellä ja kimmeltävillä tarratähdillä. Jonni ja mä olemme punapukuisia tonttuja. Tonttulakit mahtuvat juuri ja juuri pipojen päälle. Kun me tarkastelemme lopputulosta eteisen peilistä, alamme räkättää ihan hulluna. Ulla hiljentää meidät työntämällä kouraamme patterikäyttöiset kynttilänpätkät. – Olisitko sä mieluummin ollut tähtipoika? Jonni kuiskaa. – Ihan sama. Eka kohde on ihan koulun vieressä. Portinpieleen on parkkeerattu punainen monsteritraktori ja isolla ruohopihalla on peräkärry, mönkijä ja pari fillaria. Synkkä armeijanvihreä talo odottaa meitä ylempänä rinteessä. Ulla sytyttää liekin Lucian käsikynttilään ennen kuin koputtaa oveen. – Mikäs porukka täällä koputtelee, naurunaamainen ukko pelleilee. – Tulkaa sisään. Ennen kuin olemme edes kunnolla eteisessä, jokin harmaa karvasalama livahtaa sisään meidän jalkojen välistä ja varastaa koko shown. – Siinä meni se sun Lusse-kattisi, Jonni nauraa. – Tuliko Vaittinen kylään! talon rouva lepertelee ja häipyy jonnekin. Ulla-ope kuiskaa, että odotetaan hetki ennen kuin lauletaan. Me saamme odottaa aika monta hetkeä ennen kuin rouva palaa takaisin pieni lautanen kädessään. Vaittinen kehrää kovalla äänellä, kun se tajuaa saavansa silakanpäitä. Koko laulun ajan lattialta kuuluu hirveä rouskutus: ”Sankta Lucia, (krunts) ljusklara (krunts, krunts) hägring…” Lopuksi Lucia ojentaa koria, ja Risto ja Kaisa nappaavat sieltä lussekattinsa (krunts, krunts). Me laulamme ja tarjoilemme lussekatteja eläkkeellä olevalle luotsille ja entiselle kirjastonhoitajalle. Vaittinen popsii siellä maksamakkaraa. Seuraava talo, ovi ja kop kop kop. Marika-niminen nainen päästää meidät sisään. Se pitää majataloa, esittelee turisteille Fyrön majakkaa ja pyörittää Fyrön kesäkahvilaa, vaikka se oikeasti onkin opettaja. Siellä Vaittiselle tarjotaan kermaviiliä posliinilautaselta. Sen lipitystä tosin ei voi kuulla, kun Marika kailottaa Sankta Luciaa niin kovalla äänellä, että me emme kuule edes omaa lauluamme. Erik-gubbe asuu punaisessa taitekattoisessa talossa. Sen laiturissa on neljä venettä: iso matkavene, puinen jolla ja vanhanaikainen putputtaja sekä alumiinivene, jossa on iso perämoottori. Erik oli majakkamestari ennen kuin Fyrön majakasta tuli automaattinen. – Missä välissä toi tänne ehti? kysyn, kun huomaan Vaittisen Erikin sylissä. – Se tulee tänne aina aamupalakierroksensa jälkeen ja nukkuu koko päivän sisällä, Lucia sanoo. – Se taisi herätä, kun me koputettiin. – Erik sanoo Vaittista Batmaniksi, Tumppi kuiskaa mulle. Erik silittää kehräävää kissaa ja kutsuu meidät keittiöön: – Batman söi äsken kolme siian sydäntä ja härkä-whiskasia kastikkeella. – Vaittinen on koko saaren hyväntahdon lähettiläs, Ulla sanoo. – Siitä on seuraa ja iloa kaikille fyröläisille. – Mut se on silti mun kissa, Lucia muistuttaa. – Ihme, ettei se ole jo hervoton läski, Jonni sanoo. Tutka-antennit ynisevät ympäri ympäri ympäri ja sekoittavat ilmaa. Tähtipojat innostuvat miekkailemaan tähtikepeillään. Ulla joutuu komentamaan niitä monta kertaa ennen kuin on aika koputtaa luotsiaseman oveen. He ovat hienostuneita ihmisiä. He puhuvat hiljaisella äänellä. He puhuvat kaunista suomea, daria, farsia. He tekevät työtä aikailematta, asettavat sanansa harkiten, näkevät pihalla työvälineet, tarttuvat toimeen. Heidän elämänsä perusta on kunnioitus. He eivät kuulu tähän maailmaan. Erilaisissa asemissa olevat kuuluvat tähän maailmaan. Asemissa olevilla on paikkansa tässä maailmassa. Puut puhuvat minulle yhä. Heidän Korkeutensa, männyt, heidän huminansa, heidän käpynsä kertovat olleensa täällä jo pitkään. Olen kuunnellut puita kaksi päivää. Tutkiskellut mitä ilmassa on, mitä maan alla. Vanhoilla haavoilla on neljänkymmenen metrin juuret, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. Kun haavan kaataa, se kasvattaa juuriversoja metsän verran. Jos taas kaadetun haavan kantoon laittaa myrkkyä, vesominen estyy ja muutkin haavat kuolevat. Olen kuunnellut vanhoja haapoja ja omia ajatuksiani. Muistanut: se mitä vahvistetaan, vahvistuu. Olen ajatellut juuriyhteyttä ja sen voimaa. Miten yksi kaatuu ja sata versoo. Olen kulkenut ajatuksissani aluskasvillisuudessa, heidän alhaisuutensa, kävelen heidän päällään ja kiitän. Olen paennut vaikkei minun tarvitse sillä minua ei odota ulkomaalaislain pykälän 88 1. momentin 1 ja 2 kohdassa tarkoitettu kuolemanrangaistus tai telotus, kidutus tai muu epäinhimillinen tai ihmisarvoa loukkaava kohtelu. En ole ulkomaalainen, olen sisämaalainen. Kuulun tähän maailmaan. En voi paeta tästä maailmasta. Saunon pakkopalautuslennon lähdön hetkellä, pakenen Aprikoosikylään. Puut suojaavat minua. Hienostuneet kaunismurteiset ihmiset ahertavat yhä töissään. Heidän ystävänsä ovat paenneet tästä maasta. Tämä maa on heille vaaraksi. En ollut koskaan ennen kuullut Aprikoosikylästä, en aprikoosipuusta, jonka he istuttivat isieni maille. Isäni kääntyilivät mielissään haudoissaan. Joku tosin sanoi: Eikö tuo nyt ole vähän liikaa. Vastasin hiljaisella äänellä: Ei, vaan liian vähän. Liian vähän aprikoosipuita kasvaa tässä mäntymetsässä. Ei männyillä ole mitään aprikooseja vastaan, ja puut, he ovat ainoat Heidän Korkeutensa, joita tässä maailmassa kumarran.
Kerttu-Anteron nimi ei oikeasti ollut Kerttu-Antero, mutta sitä ei kukaan enää muistanut. Kun Kerttu-Antero oli vielä äidin vatsassa, äiti sanoi: ”Jos se on tyttö, se on Kerttu.” Isä sanoi: ”Jos se on poika, se on Antero.” ”Kerttu-Antero siis”, äiti ja isä sanoivat ja nauroivat.
Kerttu-Antero piti nimestään, koska joinakin päivinä hän halusi enemmän olla Kerttu ja toisina päivinä Antero. Joskus oli hauskaa kerttuilla ja toisinaan taas anteroida. Mutta nyt oli kamala päivä. Tukanpesupäivä. Viimeksi kun tukka oli pesty, toiseen silmään oli mennyt sampoota. Silloin Kerttu-Antero oli päättänyt, että tukanpesu oli turhaa. Kerttu-Antero piiloutui sohvan alle. Kerttu-Antero puhalteli pölypalloja, se oli hauskaa. Hän kokeili tukkaansa. Se oli ihan puhdas, ei siinä ollut likaa. Miksi piti pestä, jos ei ollut likaa? Tukassa ei ollut hämähäkinseittejä ei linnunpesiä ei mutaa ei hiekkaa ei legoja ei vessapaperia ei spagettikastiketta eikä ketsuppia varsinkaan. Tukka oli ihan sileä, ja kun Kerttu-Antero painoi päänsä sohvaan kiinni, nousi tukka hauskasti pystyyn. Kerttu-Anteron tukka oli puoliksi pitkä ja puoliksi lyhyt, koska yhtenä päivänä hän oli löytänyt sakset ja kokeillut vähän, miten ne leikkaisivat tukkaa. Kun toinen puoli oli leikattu, äiti oli tullut ja ottanut sakset pois. – Kerttu-Antero, kylpy odottaa, äiti huhuili. Kerttu-Antero pysyi hiljaa piilossaan. – Jos tulet pesulle, niin Kalle ja Tuike saavat tulla huomenna leikkimään koko päiväksi, isä sanoi. Kalle ja Tuike olivat Kerttu-Anteron parhaat kaverit. Vain toinen heistä osasi puhua. Kalle oli pehmoapina eikä siksi puhunut. Mutta Kerttu-Antero ei edelleenkään halunnut, että hänen tukkaansa koskettaisiin. Hän halusi, että Kalle ja Tuike tulisivat eikä tukkaa pestäisi. Sohvan alla alkoi olla tylsää. – Saat itse pestä tukan, äiti sanoi. – Minä vaan vähän autan. – Haluatko päärynä- vai omenasampoota? isä kysyi ja näytti omenan- ja päärynänmuotoisia pulloja sohvan alle. – En halua, sanoi Kerttu-Antero ja kaivautui syvemmälle. Äiti ja isä lähtivät sohvan luota. – Ota sinä päärynäsampoo, niin minä otan omenasampoon, kuului äidin ääni kylpyhuoneesta. Äidin ääni sekoittui veden ääneen. – Tuoksuupa tämä ihanalta! Harmi vaan, kun Kerttu-Anterolle ei jää mitään, isä sanoi. – Niin, on se harmi, äiti sanoi. Mitä! Eivätkö ne jättäisi hänelle mitään? Kerttu-Antero luikahti nopeasti sohvan alta ja juoksi kylpyhuoneeseen. – Minä haluan päärynää ja omenaa! Minun tukalla on nälkä, Kerttu-Antero huusi ja asettui kylpyammeeseen. – Annetaanko me näitä Kerttu-Anterolle? isä kysyi äidiltä. Oli ihan hiljaista. Ei kuulunut yhtään mitään. – No ehkä vähän, äiti sanoi sitten. Ja Kerttu-Anteron kylpyammeeseen laitettiin ihanan lämmintä vettä, ja Kerttu-Antero sai itse laittaa omenasampoota sille puolelle, jossa oli vähemmän tukkaa ja päärynäsampoota sinne, jossa tukkaa oli enemmän. Kerttu-Antero osasi pitää päätä taaksepäin, eikä yhtään sampoota mennyt silmiin. Ei vasempaan eikä oikeaan. Ja sitä, että äiti vähän auttoi, Kerttu-Antero ei edes huomannut. Kylvyn jälkeen hän vähän kerttuili ja vähän anteroi, ja se tarkoitti suunnilleen tätä: kikatusta, riehumista, nakupelleillyä, huoneesta toiseen juoksemista, hammasharjan piilottamista. Sitten Kerttu-Antero olikin niin väsynyt, että hän jaksoi hädin tuskin seistä, kun isä auttoi hänelle pyjamaa päälle. Kerttu-Antero näki unta, että hän ui sampooaltaassa ja saippuakuplia lenteli hänen päänsä yläpuolella. Kun hän avasi silmänsä, Tuike ja Kalle seisoivat hänen vuoteensa vieressä. – Mitä leikitään? Tuike kysyi. (Ja Kallekin, koska se oli aina samaa mieltä kuin Tuike.) – Leikitään tukanpesua, Kerttu-Antero sanoi. – Sopii! Tuike ja Kalle sanoivat.
Luku 4 kirjasta METSÄLAMMIKON HIRVIÖ (kope)
Seuraava päivä nousi kauniina ja lämpimänä. Saku, Sussa ja Siiri olivat ihmetelleet ja tutkineet edellisen illan erikoista käsinettä, mutta nyt se oli jo menettänyt uutuudenviehätyksensä. Kukaan lapsista ei ottanut sitä edes puheeksi, vaan he lähtivät metsään samoilemaan.
– Minä huhuilen teille aina välillä, mummi sanoi. – Älkää menkö äänen kantaman ulkopuolelle. Ja pitäkää itsekin meteliä, niin karhu osaa väistää teitä. Viimeisen virkkeen mummi lisäsi pilke silmäkulmassa, mutta se nakersi silti Sakun ja Sussan samoiluintoa hiukan. Siiri sen sijaan sai lisää puhtia. – Ai niin, se karhu! Mä otan omenan taskuun, niin voin kesyttää sen jos se tulee vastaan. – Älä ole noin tyhmä kakara, Sussa aloitti, mutta mummin kulmien rypistys esti häntä jatkamasta sättimistään. – Kyllä paikalliset tietäisivät, jos karhu olisi tullut takaisin, ukki vakuutti. – Soittelin eilen Pirttilän isännälle traktorin lainasta, ja hän kertoi kiertäneensä karhukoiriensa kanssa metsänreunoja harva se päivä. Koirat eivät ole haistaneet mitään. Se rauhoitti kaksosten mieliä, Siiri puolestaan näytti pettyneeltä. Yhtä kaikki he lähtivät lompsimaan metsään, kumisaappaat jalassa kyykäärmeiden varalta ja hyönteiskarkotteelta tuoksuen, sillä lämmin alkukesä oli saanut hyttysparvet liikkeelle. Täkäläinen metsä oli aivan erilainen kuin kotoisa Kilikorpi, joka oli pääosin valoisaa lehtipuuvoittoista sekametsää, ja asutusten liepeillä hoidettu puistomaisen siistiksi. Isovanhempien mökkiä saartava metsä sen sijaan oli kuin keijujen ja peikkojen satumetsä, täynnä suuria, naavaisia, natisevia puita, synkänvihreitä kuusia ja punarunkoisia mäntyjä, vain harvakseltaan koivua, haapaa tai harmaaleppää. Suurien puiden varjossa kasvoi eri-ikäisiä pienempiä puita sekä hopeakylkisiä, neulattomia, pystyyn kuolleita kelopuita. Maassa lojui siellä täällä enemmän tai vähemmän lahonneita kaatuneiden puiden runkoja, joiden pystyssä törröttävät juurakot olivat kuin nukkuvan jättiläisen takkuisia hiuksia. Sussa oli ennen lomaa lukenut kirjan Hobitti eli Sinne ja takaisin, jota lapset nyt alkoivat roolipelata Sussan asiantuntevalla johdolla. Saku oli pakannut matkalaukkuunsa saman kirjan mökkilukemiseksi, ja hän päätti tarttua siihen jo samana iltana. Siiri sai mieluisan roolin Klonkkuna, ja hän kirmasi kauemmas metsään odottamaan Bilbo Reppulin saapumista. Tarinan juonesta joustettiin sen verran, että Saku pääsi mukaan seikkailun tähän vaiheeseen yhden kääpiön roolissa. Sakun ja Sussan lähestyessä tunkeilijoista tietämätöntä Klonkkua he kuulivat läiskytystä. – Onko täällä jossain vettä? Saku ihmetteli, sillä hänen tietääkseen Pölhönjärvi oli ainoa vesistö mökin lähistöllä. Sussa kohautti olkapäitään. – Ehkä sadevettä on kertynyt johonkin painanteeseen. Nyt mennään, Bombur! Kuulen jotakin! – Kalaa, kalaa, metsästän kalaa, Siirin ääni jupisi edessäpäin. Kaksoset saivat Klonkun näköpiiriinsä, ja tyttö tosiaan kyykisteli lätäkön laidalla läpsyttämässä vettä kädellään. Eikä minkään pienen lätäkön, vaan keskellä metsää oli ainakin kymmenen metriä laaja lammikko, melkein kuin pikkuruinen lampi. Vesi oli liejuisen ruskeaa, eikä pinnalta katsoen kyennyt näkemään, kuinka syvä lammikko oli. – Onko täällä ollut tämmöinen ennenkin? Saku ihmetteli, hän alkoi epäillä jo omaa muistiaan. He leikkivät joka kesä metsässä, kai he olisivat näin ison lätäkön huomanneet? Lisäksi tässä kohdin oli vähemmän varjoisaa kuin muualla metsässä, ja ylöspäin tähytessään Saku näki lammikon toisella puolen kasvavien kuusien menettäneen latvojaan ja oksiaan. Näytti siltä kuin jokin olisi raapaissut kuusikkoa silmittömästi ja suurella voimalla, rungoista törröttävät oksantyngät ja katkenneet latvat olivat kärjistään rosoisia. – En mä muista, mutta jospa se on kaivettu tänne keväällä, Sussa totesi. – Mitä sä nyt yhtä lätäkköä ihmettelet? Jatketaan leikkiä. Bilbo Reppuli meni puhuttelemaan loiskuttelevaa Klonkkua, mutta Saku jättäytyi sivuun. Hän etsi maasta pitkän kepin, puolet itseään pidemmän, karsi siitä pienet haaraoksat ja tunnusteli sillä lätäkköä. Aivan vesirajassa oli matalaa, mutta muutamaa sohaisua edempänä hän joutui jo kumartumaan melkein kaksin kerroin, ennen kuin tavoitti kepin kärjellä pohjan. Se ei tuntunut pehmeältä mutapohjalta, vaan merkillisen kovalta. Hän tökkäsi vähän kovempaa ja kuuli vaimean, onton kumahduksen. Ei se äänestä päätellen kiveäkään voinut olla. Ehkä vettynyt, uponnut puunrunko? Mutta se kuulosti ontolta, ja jotenkin metalliselta. Saku hämmenteli kepillä vettä, mutta se oli niin sameaa, ettei ollut toivoakaan nähdä pohjaan asti. Hän käänsi katseensa taas riivittyihin kuusiin ja oli varma, että ne liittyivät jollain tapaa metsään ilmestyneeseen lammikkoon. Mutta miten? Mietteet katkesivat lyhyeen, kun selän takana rasahti. Hän kiepahti ympäri ja tähyili puiden sekaan, ja oli näkevinään varjon häilähtävän vähän matkan päässä. Tukanjuuressa kihisi jännitys, kun Saku kuvitteli karhun kurkistavan pian kuusen takaa, ja varuiksi hän alkoi paukuttaa kepillä kannon kylkeä. – TRALLALLAA! Saku rallatti niin että puiden latvoissa raikui, säikäyttäen Sussan ja Siirin. – Mitä ihmettä sä hoilaat? Sussa valitti. – Kauhea meteli! – Ihan kuin tuolla olisi liikkunut joku, Saku sanoi varomattomasti ja osoitti kepillään. Hän tajusi virheensä saman tien, kun Siiri säntäsi Sakun katseen suuntaan kaivaen omenaa taskustaan. – Et mene sinne! Saku karjaisi, mutta Siiriä ei kielto kiinnostanut. Tyttö vilahti salamana näkyvistä, risukko vain ratisi kun hän etsi karhua. – Tule tänne, saat omenaa, Siiri kutsui, ja kaksoset kiiruhtivat perään. – Nallukkaaa! Saku näki jo mielessään Siirin puoliksi karhun kidassa, mutta nopeasti kävi selväksi, että otus oli häipynyt tiehensä, oli se sitten ollut karhu tai jokin muu. Rapistelijasta ei löytynyt jälkeäkään, ja Saku alkoi arvella, että kyseessä oli ehkä sittenkin ollut vain lintu tai myyrä. Pienetkin eläimet saattoivat metsässä aiheuttaa kokoaan suurempaa ääntä, varsinkin jos kuulija oli virittynyt huomaamaan karhun ennen kuin se huomaisi hänet. – Haluatko sä leikkiä meidän kanssa vai et? Sussa tiukkasi Siiriltä, joka yhä tähyili toiveikkaana ympärilleen. – Te olette ihan PASKOJA! Siiri tuiskaisi takaisin. – Säikytitte karhun pois. – Siiri! Mä kerron äidille, että puhuit rumia, ihan varmasti kerron, Sussa uhkasi. – Ja kukahan se rynnisti omena kourassa ympäri metsää ja piti meteliä kuin tankkipataljoona? Tuommoista mölyapinaa säikähtää leijonakin! Seurasi lyhyt ja kiivas kiistely, joka päättyi Siirin marssiessa mielenosoituksellisesti pois. – Ei me voida päästää sitä yksin menemään, Saku sanoi, vaikka juuri sen hän olisi mieluiten tehnyt. Päätyköön karhun välipalaksi, mokoma kakara. Mummi ja ukki kuitenkin toruisivat kaksosia, jos he eivät pitäisi pikkusiskosta huolta, joten he kiiruhtivat Siirin kannoille ja kolmikko käveli mökin suuntaan mököttävän hiljaisuuden vallitessa. Veden välke näkyi jo puiden lomasta, kun Saku kuuli taas vaimeita risahduksia. Niitä kuului tasaisin välein, kuin hitaiden askelten rytmissä. Hänelle tuli voimakas aavistus, että jokin seurasi heitä hiljaa tarkkaillen, haluamatta tulla huomatuksi. Ei kai karhu sellaista tekisi? Eläin joko pakenisi tai hyökkäisi kimppuun, ei hiiviskelisi salakähmäisesti kuin vakooja. Saku jättäytyi pari askelta siskojen taakse ja kurkisti olkansa yli peläten, mitä näkisi. Takana oli kuitenkin vain kuusia, mäntyjä, pehmeiden rahkasammalmöykkyjen peittämiä kantoja, puolukanvarpuja ja muuta metsään kuuluvaa. Mutta – hetkinen! Heilahtivatko tuon kuusen riippuvat oksat, kuin jokin piileskelisi niiden alla? Tuuli se ei ollut, sillä oli aivan tyyntä. Sakua kadutti jo, että hän oli katsonut taakseen. Hän vakuutteli mielessään itselleen, että villi, suuri metsä se vain sai kuvittelemaan kaikenlaista. |
KIRJOITTAJAT
Sari Peltoniemi aRKISTOT
March 2022
AIHEET
All
|