|
Päivi Lukkarila kertoo uunituoreesta kirjastaan, joka on uusin VaLas-julkaisu.
Millainen prosessi tämän kirjan kirjoittaminen oli? Ituja kirjan tarinasta on muhinut mielessäni jo pitkään, mutta varsinaisen kirjoitustyön aloin kolmisen vuotta sitten. Aivan aluksi oli olemassa vain epäselviä kuvia, hajanaisia ja toisiinsa liittymättömiä kohtauksia ja ideoita tunnetiloista, enkä ollenkaan tiennyt, mihin kertomus henkilönsä lopulta johtaisi. Onnekkaasti sain apurahan, jonka turvin saatoin keskittyä puolen vuoden ajan ainoastaan tämän tarinan kehittelylle ja kirjoittamiselle. Ensimmäinen käsikirjoitusversio tuli valmiiksi Tokiossa, Youkobon taiteilijaresidenssissä, missä fragmentteina kirjoittamani kertomus löysi kokonaisrakenteensa. Keväällä 2020 VaLas-kollegat Katariina Romppainen ja Eija Lappalainen lukivat käsikirjoituksen ja heidän kommenttiensa pohjalta työstin käsikirjoitusta eteenpäin. - entä julkaiseminen? Halusin julkaista kirjan vuonna 2020, sillä Tokion olympialaisissa olisi ollut ensimmäistä kertaa lajina karate ja suomalaiskarateka Titta Keinäsellä hyvät mahdollisuudet jopa olympiakultaan. Kun muut romaanini julkaissut Karisto ei ottanut kirjaani julkaisuohjelmaansa, en halunnut odotella kuukausitolkulla muiden kustantamojen päätöksiä vaan päädyin julkaisemaan sen itse, VaLas-tuotantona. Olympialaiset peruuntuivat, mutta kirja on olemassa. Julkaisijana toimiminen oli jännittävä mutta huomattavasti kivuttomampi kokemus kuin mitä etukäteen kuvittelin.
Kirja sopii hyvin luokassa, lukupäiväkirjassa tai lukupiirissä käsiteltäväksi. Kotisivuiltani löytyy Kuinka saavutetaan zanshin -tehtäväpaketti, joka sisältää kirjan tapahtumiin ja teemoihin liittyviä keskustelu-, kirjoitus-, tiedonhaku- ja draamatehtäviä. Mistä tässä kirjassa on kyse, mikä on sen ydin? Japaninkielinen käsite zanshin tarkoittaa hyvin vapaasti käännettynä valpasta, keskittynyttä mieltä. Jokaisen elämässä tulee vastaan haastavia tilanteita, jotka olisi hyvä kohdata avoimin mielin, ilman ennakko-odotuksia. Kirjassa 13-vuotias Arsi haaveilee e-urheilijan urasta, mutta äiti pakottaa hänet etsimään "oikean" urheiluharrastuksen. Kun koulukaveri alkaa kiusata Arsia ja nolaa hänet koko koulun edessä, Arsi alkaa suunnitella kostoa. Tarina ei ole kuitenkaan puhdasmuotoinen kostotarina, vaan sen teemoja ovat myös erilaisuuden kokemukset, seksuaalinen itsemääräämisoikeus ja identiteetin rakentuminen. Jos voisit lähettäsä terveisiä kirjasi päähenkilölle Arsille, niin mitä sanoisit? Kysyisin, onko hän jo soittanut Jennalle. Miten vertaisit kirjaa aikaisempaan tuotantoosi? Aiempi tuotantoni on ollut kovin hevosvoimaista, nyt hevosia ei mainita sanallakaan. Kuitenkin sellaiset aiheet kuin itsetunto-ongelmat ja koulukiusaaminen ovat olleet keskiössä myös aiemmissa kirjoissani. Ja tässäkään päähenkilö ei ole sanavalmis porukan keskipiste vaan enemmänkin hiljainen tarkkailijatyyppi. Mitä kirjailijan identiteetti tarkoittaa sinulle, miten se näkyy elämässäsi? Kirjailijaidentiteetti merkitsee minulle sitä, että pidän kirjallista ilmaisua vahvimpana ilmaisumuotonani ja pyrin ymmärtämään maailmaa ja muita ihmisiä kirjoittamalla. Kirjoittaminen on aina todellisuuden tutkimista, vaikka kirjan maailma onkin keksitty.
0 Comments
Tapaamme ihmisiä. Kun tekee työtä yksin, niin välillä on jopa piristävää astua maailmaan, joka on täynnä elämää. Kouluissa näkee kaikenlaista, vaikka viettäisi siellä vain muutaman tunnin.
Siinä itsekäs näkökulma. Laajemmasta ja jalommasta vinkkelistä näkee sen hyödyn, mitä koululaiset (ja opettajatkin) vierailuista saavat. Kirjat tulevat tutuiksi, kirjan tekemisen konkretia kirkastuu. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat vähän aikaa läsnä erityisen tuhtina tiivisteenä, josta saattaa riittää annosteltavaa pitkäksi aikaa. Joka tapauksessa arki katkeaa hetkeksi niin kirjailijalta kuin koulun väeltä.
Kaikkia kivoja opeja ja koululaisia ajatellen me VaLas-kollektiivissa teemme usein kirjojemme yhteyteen tehtäväpaketteja. Tässä tulee tehtäviä Täältä minä karkaan -kirjasta. Ne ovat käytössä maksutta ja rajattomasti (ja toki niitä sopii käyttää muuallakin kuin kouluissa). Muutama sana tehtävistä (niille, jotka eivät katso oheista videopätkää) Kaikki tehtävät ovat sellaisia, että ne voi tehdä vain jos on lukenut Täältä minä karkaan -kirjan. Ensimmäinen tehtävä on tietovisa. Siinä kysellään sekalaisia yksityiskohtia, joista osa vaatii aika hyvää muistia. Itsekin jouduin tarkistamaan muutaman oikean vastauksen kirjasta. Toinen tehtäväalue ovat kirjan henkilöt. Voit miettiä, kuka heistä kiinnostaa eniten ja keskittyä tehtävissä häneen. Miten hänen elämänsä mahtaa jatkua kirjan tapahtumien jälkeen? Kolmannessa ja neljännessä tehtävänipussa keskitytään kirjan paikkoihin, ensin Aamuruskon lastenkotiin ja sitten Dynian maahan. Sinun hommasi voi olla esim. kirjoittaa Aamuruskon kummituksesta tai kehitellä unelmiesi kulkupeli. Täältä minä karkaan on kirja, joka kertoo siitä kun koko elämä muuttuu. Leopolda joutuu kamalaan lastenkotiin, josta hän päättää karata. Mutta miten se onnistuu? Ja minne hän voi paeta? Lue Täältä minä karkaan niin saat tietää nämä asiat ja myös esim. sen, mikä tai kuka on Kaapparirohmu. Sari Peltoniemi Millaista on Hämäränmaassa? Miten tarina alkaa elää? Kuinka kuva ja sana loksahtavat yhteen?10/1/2020 Katri Tapola ja Selja Raudas kertovat uunituoreesta Olav ja Hämäränmaa -saturomaanista eivätkä välttele muitakaan aiheita.
Jotkut asiat vain pitää kirjoittaa. Syitä voi olla monia, mutta jokin vahva sisäinen tarve on lähtökohta. Minusta saturomaani oli oikeastaan aika luonteva muoto tälle tarinalle. Se salli sävyn, joka on aika tumma ja jylhäkin. Se salli myös rikkaan mustavalkokuvituksen, jonka näin kirjassa alusta alkaen. Minusta on tärkeää, että lastenkirja elää ajassa ja kirjoittajana velvollisuuteni oli jakaa sadun muodossa sellainen puoli todellisuudesta, jonka olen nähnyt ja kokenut ja josta olen toivon mukaan oppinut jotain. Tarina avautuu sitten totta kai vapaasti suuntiinsa eivätkä ne merkitykset ja syyt miksi minä kirjani kirjoitin kahlitse lukijaa. Lukea voi monin eri tavoin ja eri merkityksiä löytäen. Se juuri on tarinan voima. Millainen oli kirjoittamisprosessi: mitä valaisevaa, mitä hankalaa tekemiseen ehkä liittyi? Millainen oli lähtöpiste ja millaisten vaiheitten kautta etenit? Muistan hyvin alkukuvan hetken. Se oli aamuvarhaisessa metsässä, joka oli täynnä seittejä. Näky oli pakahduttava ja kuulin sanovani ääneen: Minä tahdon seikkailuun! (Olavhan sanoo kirjassa niin…) Aiemmin olin jo keksinyt päähenkilön Olav-nimen ja totta kai pohtinut valoa ja pimeää muutenkin paljon. Tahdoin mukaan darinkieliset pikku kohdat ja niissä sain apua nuorilta afganistanilaisilta ystäviltäni, jotka ovat tulleet Suomeen turvapaikanhakijoina. Kirjoittamisprosessi oli oikeastaan aika sujuva kerran alkuun päästyään. Kirjoitin työn ohessa, aika paljon hotellihuoneissa ympäri Suomen, koska toimin silloin kouluttajana Lukiloki-kiertueella. Olin siis jollain tavalla irti, etäämpänä, ja huomasin sen olevan hyväksi. Luulin, että tarvitsisin oman työpöytäni ja tuolini ja tutun tilan, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Tajusin taas, että kaikki syyt kirjoittamattomuudelle ovat tekosyitä. Kouluvierailuilla kyselin alakoululaisilta seikkailun ainesosia ja olin hyvin otettu siitä väkevyydestä millä lapset aihetta lähestyivät. Ymmärsin luottaa piilotajunnan voimaan ja sisäisten ristiriitojen olemassaoloon. Itselleni kirjoitusprosessissa pahin este on aina minä itse, eräänlainen luottamuksen puute sisäiseen totuuteen. Se liittyy pelkoon, näkemiseen, ilmaisun vapauteen, hurjuuteen. Nyt en kaihtanut kirjoittaa ulos sitä mikä sisälläni oli.
Miten vertaisit tätä kirjaa muuhun tuotantoosi? Olav ja Hämäränmaa on 30. julkaistu teokseni. Se on itselleni merkityksellinen luku etenkin kun olen toteuttanut kirjan VaLas-kollektiivin jäsenenä. Samoja teemoja löytyy kenties Pelätin ja rastas -sadusta sekä Unilintu ja Uljas Sankari -kuvakirjasta. Olav ja Hämäränmaa on itselleni jo liian tuttu, koska tunnen itseni ja teemat, jotka mieltäni askarruttavat. Tämä kirja on kuitenkin aivan omanlaisensa eikä sitä siksi oikein voi verrata muuhun tuotantoon kuin sanomalla, että se poikkeaa kaikesta muusta. Sävy ja ääni, ne ovat omanlaisensa. Nautin myös kovasti kuvituksesta, kuten aina, ja tässä sekin on aivan omanlaisensa. Millaista yhteistyötä teit kuvittaja Seljan kanssa? Millaisia ajatuksia sinulla on sanan ja kuvan liitosta esim. lastenkirjoissa? Sanan ja kuvan liitto on tilan luomista ja antamista, peilaamista, todeksi tulemista. Itselleni se on kai aika luontevaa, usein jopa pakollista. Hakeudun jatkuvasti kuvittajien ja kuvataiteilijoiden läheisyyteen työssäni (ja vapaa-ajallani!). Minä tein tekstin. Selja teki kuvat. Asuimme eri maissa ja oli korona-aika kun sovimme kuvitusyhteistyöstä. Teimme tiivistä yhteistyötä sähköisesti. Tunnen Seljan ihmisenä samoin kuin hänen taiteelliset päämääränsä, joten kommunikointi oli helppoa. Kenties me serkukset myös jaamme jotain samaa esteettistä näkemystä. Rakastin Seljan töitä heti. Ne ovat taidetta ja omalta osaltaan samalla myös taidekasvatusta. Ylipäänsä luotan työssäni kuvantekijöihin ja heidän näkemyksiinsä. Omat ’kuvani’ kirjoittaessani ovat jotain muuta ja ne ilmenevät tekstissä. Jos sinulla olisi kaikki valta, miten tukisit kirjallisuutta (tai kaikkea kulttuuria) Suomessa? Jos minulla olisi kaikki valta, en ehkä olisi se ihminen, joka olen nyt? Katson asioita enimmäkseen syrjästä, tai mummojen ja lasten tasolta. Se on tärkeää. Me tarvitsemme tässä pienessä maassa moniäänisyyttä, laajaa ihmiskäsitystä, elämän koko kirjoa, marginaalisia vapaita toimijoita. En osaa sijoittaa itseäni valta-asemaan enkä oikein mihinkään muuhunkaan asemaan, jossa ’tiedän’ jotain. Se on osin persoonakysymys, osin valinta ja oma syvä suhde elämään. Kirjallisuus ja kaikki kulttuuri on elämää, ja elämän ilmentäminen sen eri puolilta on tärkeää. Kaihdan ’menestystarinoita’. Arvostan suuresti kirjastolaitostamme, kirjastoalan ihmisiä, koulumaailmaa ja opettajia. He tekevät uskomatonta työtä ja tarvitsisivat ansaitsemansa arvon. Seuraava asia ei liity suoraan kysymykseen, mutta: kaikenlainen lastenkirjallisuuden kategorisointi on turhaa. Lastenkirjat sopivat kaikille. Vanhukset rakastavat lasten kuvakirjoja. Lastenkirjallisuuden arvostus/arvostuksen puute on ikuisuusaihe ja edelleen lastenkirjan näkyvyyttä ja merkitystä joudutaan perustelemaan. Itse uskon vakaasti moniäänisen lastenkirjallisuuden merkitykseen mm. tasa-arvon mahdollistajana, rasismin ehkäisijänä ja kauneuteen kasvattajana. Siksi teen tätä työtä.
neuvoja, joita ilman en olisi tiennyt mitä tehdä kirjankustantamisen eri vaiheissa. Kollektiivin jäsenistä sain tietenkin alun alkaen myös ammattilukijat, kommentoijat, korjausehdotukset. Sain taittajasuosituksen, joka osui todella kohdilleen. Sain kaipaamani yhteisöllisyyden alalla, jossa olemme monasti aivan liian yksin aivan samoine haasteinemme ja iloinemme. SELJA RAUDAS Olav ja Hämäränmaa on ensimmäinen kirjakuvituksesi. Miten vertaisit kirjan kuvittamista siihen työhön, jota teet kuvataitelijana? Kuvittajan ja taiteilijan työ on aika erilaista, vaikka kumpikin tuottaa kuvia tai visuaalisuutta. Kuvataiteilijana teosten lähtökohta on oma kokemukseni maailmasta tai ihmisenä olemisesta. Teokseni ovat siis ajatteluni visuaalisia ilmentymiä tai visuaalista maailman ja ilmiöiden tutkimista. Joskus työ vie mennessään uusille poluille ja syntyy jotain ennalta odottamatonta, sattumalle on jätettävä myös tilaa. Kuvitustyössä on oltava tarkempi, rajatumpi ja lähtökohtana on tietenkin teksti. Aihe tulee siis ulkoapäin ja työskentely on sikäli erilaista. Innostava teksti kuitenkin vie sisälle tarinaan, joka alkaa elää kuvina mielessäni. Se on samalla haasteellista ja inspiroivaa. Pitääkö lastenkirjaa kuvittaessa siis ajatella kuvaa jotenkin toisin kuin vaikka maalatessa taulua? (Voisiko lastenkirjassa olla abstrakteja kuvia?) Maalaus on oma vapaa maailmansa. Työskentely on enemmän keskustelua teoksen kanssa, maalaus pyytää lisäämään tai poistamaan jotain, ehdottaa ehkä jonkun ihan uuden suunnan. Kuvituskuvan tulee liittyä tekstiin, rajaus on tiukempi, vaikka tietenkin se voi myös tuoda uusia ulottuvuuksia ja painottaa tekstiä jollain erilaisella tai uudella tavalla. Tekstilähtöisyyden ei kuitenkaan tarvitse määrittää kuvaa liikaa, kuvitus voi olla vaikka abstrakti, jos se vaan tukee ja kertoo samaa tarinaa. Onko sinulla lapsuusaikaisia tai uudempia muistoja kirjojen kuvituksista? Millaisista kuvista pidit lapsena? Lapsuudesta muistan erityisesti Rudolf Koivun kuvitukset. Kuvien vahva tunnelma on minulle erityisen tärkeä. Hyvä kuvituskuva on enemmän kuin pelkkää tekstin visuaalista esittämistä. En välttämättä innostu aina ”pallopää”-kuvituksesta, yksinkertaistaminen jos mikä vaatii taitoa. Digitaalista kuvaa on helppo tehdä, mutta ei välttämättä hyvää jälkeä, se saattaa jäädä etäiseksi ja kylmäksi. Meillä on paljon hienoja ammattitaitoisia kirjankuvittajia. Uudemmista tulee äkkiseltään mieleen Karoliina Pertamon hieno värien ja muotojen käyttö. Mitä pidit kuvittamisessa innostavana ja mitä (ehkä) hankalana? Haastavaa oli lähtökohtaisesti hyvin erilainen työskentely kuin mihin olen kuvataiteilijana tottunut. Se toisaalta oli myös innostavaa, rajojen rikkominen. Maalaan aina omasta maailmastani käsin. Kuvittaessa joudun siirtymään toisen tarinaan ja ajattelemaan kuvien esittävyyttä enemmän. Toisaalta rajaaminen on myös haaste, kokokin. Maalaan työhuoneellani suuria teoksia ja työskentely on usein fyysistä ja käytän kehoni liikettä kokonaisvaltaisesti. Kuvitustyössä kuvakoko on paljon pienempi ja ilmaisu figuratiivista ekspressiivisen maalaamisen sijaan. Piirtämisen taito korostuu kuvittaessa, kuinka esimerkiksi esittää henkilöt tilassa tai toiminnassa luontevina ja anatomisesti ”oikein”. Vauhtiin päästyäni nautin siitä kun tarina alkoi elää myös kuvien kautta. Millaisia ajatuksia sinulla on sanan ja kuvan liitosta lastenkirjoissa ja taiteessa ylipäätään? Lastenkirjojen kuvat jäävät usein mieleen loppuelämäksi. Ne ovat tärkeitä! Maailman hahmottaminen ja ymmärtäminen juuri katsomalla on lapselle ominaista. Kirjan kuva ruokkii myös mielikuvitusta. Parhaimmillaan kuvan ja sanan liitto synnyttää yhdessä uusia merkityksiä. Jos voisit kuvittaa minkä tahansa kirjan tai tarinan, niin mikä se olisi? Yhteistyömme Katri Tapolan kanssa jatkuu, seuraavassa aikuisille suunnatussa teoksessamme saan tehdä kuvia enemmän taiteilijuuteni kautta. Asuin koronakevään lsraelissa puolison työn vuoksi, ja lockdown ulkonaliikkumisrajoituksineen oli siellä paljon tiukempi kuin Suomessa. Kotiin suljettuna julkaisin omakuvan joka päivä instagramissa. Näistä sisäisen maailman peilauksista lähti idea laajemmin naisen identiteettejä tutkivaan taidekirjaan. Puramme siinä kulttuurisia rakenteita ja kuvat sekä lyhytproosatekstit leikkivät naisen identiteeteillä uusia vaihtoehtoja ja vapautta luoden. Asenteet, ympäristö, kulttuuri, iänmääreet, niihin ei tarvitse muovautua. Kuvan ja tekstin liitto on vahva ja ilmaisuvoimainen. Toivottavasti tulee vielä eteen lisää innostavia ja omaan tyyliini sopivia kuvitusmahdollisuuksia. Mitä ajattelet kuvataiteilijan asemasta Suomessa? Miten suomalaista taidetta ja kulttuuria pitäisi mielestäsi tukea? Kaikilla taiteentekijöillähän on yleensä tiukkaa ja epätyypilliset työsuhteet enemmän sääntö kuin poikkeus. Kuvataiteilija lienee taloudellisesti ehkä kaikkein huonoimmassa asemassa taiteen alalla toimijoista. Oman työn tekeminen ja esille saattaminen on kallista, galleriavuokrat liikkuvat tuhansissa euroissa ja työhuone- ja materiaalikustannukset ovat mittavat. Suomen taidemarkkinat ovat pienet, teoksia ostetaan harvoin. Kuvataiteilijoiden apurahoitusta tulisi lisätä, huomioiden työskentelyn kustannukset ja työsuhteiden ulkopuolelle jääminen. Kulttuurin tukemiseen kaikissa muodoissa kannattaa panostaa sen yhteiskunnalle tuoman lisäarvon vuoksi. Haastattelija Sari Peltoniemi
|
KIRJOITTAJAT
Sari Peltoniemi aRKISTOT
March 2022
AIHEET
All
|
RSS Feed
Site powered by Weebly. Managed by Avaruus.net