|
(kirjoitettu vuonna 2006, kaivettu esiin Hellevi Salmisen kuolinpäivänä 31.3.2020)
Silloin kun asuin Kauhavalla, tykkäsin kaverini kanssa lukea kirjoja. Aika varhain saimme vihiä, että Kauhavalla asuu kirjailija, jonka kirjoja on kirjastossa ja jopa kirjakaupassa. Luimme niitä sitten, ehkä vähän turhan pieninä, koska emme oikein pystyneet samastumaan niitten henkilöihin. Sanovat Allisoniksi oli ookoo, mutta Paperisiili ihan tylsä ja kummallinen. Joka tapauksessa oikea kirjailija asui tavallisessa kodissa ja sillä oli lapsia sekä mies. Ei sitä missään näkynyt eikä siitä juuri puhuttu, mutta siellä se oli talossaan ja kirjoitti kirjoja. Tämä voi tuntua monen mielestä itsestäänselvältä asialta, mutta minulle oli suuri oivallus käsittää, että kirjailija saattoi asua sellaisessa paikassa kuin Kauhava. Siis samassa paikassa kuin minä ja kaverini. Pohjimmiltaan kirjailemisessa siis saattoi olla kyse melko arkisesta asiasta; asiasta, joka oli mahdollinen ja tavoitettavissa. En minä sitä silloin heti oivaltanut ja ajatellut, mutta ajatus asettui sisääni ja oli siellä valmiina odottamassa sitten, kun koitti oikea aika. Kun sitten oli tullut se oikea aika ja olin jo aikuinen ja muuttanut pois Kauhavalta, ujuttauduin Hellevin vieraaksi. En oikein muista millä livulla, mutta sinne minä menin, kutsuttuna sentään, vaikka vähän jännitti. Oli joulun aika ja Hellevillä oli kuusessa valkoiset koristeet ja pihapuussa valot. Sinä iltana puhuttiin paljon, minäkin puhuin vaikken yleensä puhu. (Hellevi käsittääkseni puhuu.) Puhuttiin joulusta, syövästä, Kauhavasta, arkkimandriitoista, Veltto Virtasesta, Babylon 5:stä, koirista ja tietysti rockista, kirjoista ja kirjoittamisesta. Hellevi oli sellainen kuin olin ajatellutkin, mukava ja viisas ja inhimillinen. Oli helppo olla, vaikka oli kylässä. Olen aina haaveillut, että minulla olisi ystäviä, joitten luokse voisi mennä ilmoittamatta ja rojahtaa sohvalle maate. Ystävien ei tarvitsisi ruveta pitämään vimmatusti seuraa eikä keittämään kahvia ja kaivamaan pakastimesta pullaa. Tässä olisi nyt selvästikin ollut sellainen paikka, mutta olin siis jo muuttanut paikkakunnalta. Kävin siellä vain harvoin ja viivyin aina vain vähän aikaa. Siihen ei oikein saanut mahdutettua sitä, että olisi käynyt rojahtamassa Hellevin sohvalle. Ja sitten Hellevikin muutti pois. Ei kuitenkaan ole mitään muisteluhuuman synnyttämää yltiökohteliaisuutta, kun kerron, että se vierailu jäi mieleeni valonhehkuisena hetkenä, jonka loiste ulottui kauas. Hellevi suhtautui minuun sillä lailla, että tunsin itseni odotetuksi ja tärkeäksi – ja kaltaiseni epävarmat henkilöt tietävät, miten paljon sellainen merkitsee. Toiseksi – niin kuin jo mainitsin – meillä oli paljon puhuttavaa. Sekin on harvinaista. Kolmanneksi: sinä lyhyenä hetkenä sain Helleviltä monta ajatustainta kasvatettavaksi. Osaa olen hoitanut huonosti ja unohtanut, osa kasvaa vähän paremmin. En tarkoita että Hellevi olisi ollut joku guru, joka ylhäisyydestään jakaa opetuslapselle viisauden jyväsiä. Kyse oli pikemminkin siitä, että hänen luonaan tuli esille asioita, jotka olivat minulle outoja ja joihin en ollut tuntenut kiinnostusta tai joihin suhtauduin ennakkoluuloisesti. Tällaisia asioita olivat esimerkiksi ortodoksisuus ja usko ylipäätään sekä pitkäkarvaiset rotukoirat. Silloin kun vielä asuin Kauhavalla, tapasin lukea Ilkasta Hellevin kolumneja. Muistan erityisesti yhden, joka käsitteli ihailijapostia, tai ehkä pikemminkin lukijakirjettä. Kumminkin sellaista kirjettä, jossa ei ole kalvoikkunaa ja johon saajan nimi on kirjoitettu käsin ja joka voi olla vaikka sininen tai vaaleanpunainen. Muistan halunneeni tulisesti sellaista kirjettä, sekä saada että lähettää. Aina vain sellaiseen kirjeeseen tuntuu tiivistyvän jotakin hyvin tähdellistä. Se on niin kuin vastaus pullopostiin. Tämä on minun sininen kirjeeni sinulle, Hellevi. Sari Peltoniemi
Lempäälä 31.3.2020
1 Comment
Leopoldalla on mukavat vanhemmat ja viihtyisä koti. Hän käy koulua ja huolehtii Jaguaari-kissastaan. Kaikki muuttuu, kun Dyniassa tehdään vallankaappaus. Uusi hallitsija on kenraali, joka ei tunne sääliä vastustajiaan kohtaan. Leopolda päätyy Aamuruskon lastenkotiin, jossa on vastassa ihana Agatha-täti. Helpotus vaihtuu kuitenkin nopeasti huoleksi, kun Leopolda huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan. Lapset joutuvat rehkimään aamusta iltaan ja kärsivät nälkää. Kadulla partioi Kaapparirohmu ja puutarhassa touhuaa merkillinen robomies. Lopulta Leopolda ymmärtää, että hänen on paettava. Mutta miten se voi onnistua, kun nälkä kurnii vatsassa, sotilaat partioivat kaikkialla ja Kaapparirohmu on armoton? Vihollinen vaanii, mutta ystäviäkin voi löytyä yllättävistä paikoista. Täältä minä karkaan on dystopiaromaani kaiken ikäisille. Jännittävän seikkailun lomassa lukija tulee pohtineeksi, millaista on menettää kaikki se, mihin on tottunut.
Ei sitä aina tiedä tai muista, mistä tarina alkaa. Tällä kertaa tiedän. Täältä minä karkaan sai alkunsa Varsovasta. Kesti aika pitkään, että tuli valmista, mutta tämä kirja oli pakko kirjoittaa. Kuulostaa ehkä paatokselliselta. Saa kuulostaakin, sillä Leopolda ja hänen kaverinsa ovat olleet oikea maanvaiva. Välillä olen kuvitellut siirtyneeni muihin aiheisiin ja elämässä eteenpäin, mutta huomannut vain kiertäneeni kehän ja päätyneeni takaisin Dyniaan.
Kerron videolla vähän kirjan taustoja. Tällaiset jutusteluthan tapaavat olla yhtä kiinnostavia kuin pölypallot sohvan takana, mutta en puhu pitkään! Kun me nyt kaikki joka tapauksessa vietämme aikaa kotona ja erossa toisistamme, niin olkoon tämä tervehdykseni teille, tutut ja tuntemattomat ystävät.
Sari Peltoniemi
VaLas-kollektiivi kokousti Tampereella helmikuun ensimmäisenä päivänä. Kokous oli kaikin puolin antoisa ja lupaava. Miten pärjää pyöriäisten – pikkuVaLasten – parvi valtameren kuohuissa, kun merimöröt uhkaavat ja taivaanranta tummuu? Kun on pieni ja liukas, voi löytää uusia väyliä. Kirjojen painattamisen voi järjestää varsin kohtuulliseen hintaan eikä jakelukaan ole mahdotonta. Kuvittamiseen, toimittamiseen, taittamiseen ja muihin käytännön hommiin on olemassa edullisia ratkaisuja, eikä silti tarvitse tinkiä laadusta. Markkinointi on vaikeaa, mutta se on vaikeaa isoillekin tekijöille. Itselleni tärkeintä on ollut ymmärtää, mitä sana kollektiivi tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että ollaan kollektiivi eikä olla yksin. Kollektiivin sisällä ammattitaitoiset, kokeneet ja verkostoituneet kirjailijat voivat tehdä toisilleen valtavasti käytännön palveluksia. Ainakin yhtä merkityksellistä on kollegiaalisuus ylipäätään. Se ei välttämättä näy ulospäin, mutta auttaa meitä säilyttämään mielenterveytemme ja kirjailijan identiteettimme. Tällä tietoa VaLas-sateenvarjon alla julkaistaan kevään aikana ainakin kaksi kirjaa. Ne ovat Hannu Hirvosen Jääpeilin vanki ja Sari Peltoniemen Täältä minä karkaan. Kumpikin kirja on lastenromaani. Lisää tietoa tulossa pian! Sari Peltoniemi  TÄÄLTÄ MINÄ KARKAAN tilattavissa ennakkoon Kirjavälityksen ja Bookyn kautta. Tiedot ja tilauslinkit Hannun Jääpeilin vangista ovat tulossa kohta.
Tietenkin minä tykkään joulusta, kukapa ei tykkäisi, se ajattelee ja kopsuttaa laulellen jäistä tietä. ”Klip, klop, klop klop, hevonen on POP” ”Mitä siinä hoilotat”, kuuluu äkkiä äkäinen ääni tien varrelta. Histamiini hämmästyy, mutta vastaa kiltisti: ”Joulu tulee ihan kohta. Olen iloinen.” ”Höh, mitähän kivaa siinä on. Kauheaa kilinää ja kolinaa kaiken aikaa,” ääni jatkaa. ”Kun ollaan yhdessä ja lauletaan ja leikitään ja annetaan lahjoja ja muuta kivaa”, Histamiini jatkaa. Tien vierestä hyppää esiin pieni pörröinen otus. Se oikein pomppii kiukusta. ”Ei täällä kukaan leiki eikä laula. Häviävät vain jonnekin ja minä jään ihan yksi. Mokomakin joulu!” pörrö jurputtaa. ”Tule meille talliin. Siellä on paljon laulajia”, Histamiini hirnahtaa, ennen kuin edes ehtii miettiä enempää. Histamiini on aina valmis auttamaan. Pörrö tuijottaa sitä tiukasti. Vähitellen sen ilme muuttuu. ”Tarkoitatko sinä, että minä voin tulla teidän joukkoon?”, se kysyy. ”Tarkoitan! Ja toivon, että tulet!” Histamiini hirnuu. Nyt pörrö pomppaa ilosta ja hetken kuluttua jäisellä tiellä kohti tallia astelee kaksi, pieni hevonen ja vielä paljon pienempi pörrö. Ne laulavat yhdessä: ”Klip, klop, klop klop, joulu on niin pop!”  Kuva Leif Öster
Ahtaminen alkoi kello viis på eftermiddag, ku isä oli saanu kuusen jalkaan ja mä olin ripustanu oksat täyteen uusia ja vanhoja koristeita. Liikuttavin oli mun ekalla luokalla väsäämä viilipurkin kannesta leikattu sydän, johon oli teipattu kiiltävä kruunukorkki kasvoiks ja keltaisia villalangan pätkiä hiuksiks, silmät oli kaks punaisen tussin jälkeä. Hieno enkeli! Me oltiin aina istuttu på samma sätt. Mummi toisella puolella tummaks vanhentunutta pirttipöytää, äiti mummin vieressä valmiina kiikuttamaan lisää vatsantäytettä keittiöstä, mä mummia vastapäätä, mun vieressä isä, joka isoisän kuoleman jälkeen oli saanu siirtyä pöydän päähän. Onks isä följande? Sitte on mun vuoro istua pöydän päässä. Ei semmosta saa ajatella nyt! Mun mieleen tunki jatkuvasti tommosia älyttömyyksiä. Yritin ottaa ne vastaan lungisti, mutten aina ihan onnistunu. Mulla oli pöydässä hyvää tilaa huseerata. Yritin tyrkyttää mummille kaikkea mahollista herkkua, mut se söi ku pikkulintu. Se ei olis selvästi jaksanu syödä sitäkään vähää, mut se halus esittää että kaikki oli hyvin. Ja koska oli joulu, me muut esitettiin, että me uskottiin sitä. ”Ihmisten pitäisi harrastaa enemmän tällaisia yhteisiä juhlia”, mummi kähisi. ”Tällaisia yhteisiä tapaamisia. Yhdessä vaiheessa oli aina häitä, sitten ristiäisiä. Mutta tässä iässä kaikki tapaamiset tuppaavat olemaan hautajaisia…” Mummin silmät kiilsi kynttilöiden valossa. Mun mielessä kävi, että hyvä kun se sai ajan lääkäriin heti uudenvuoden jälkeen. Sitten saataisiin tietää, mikä sitä yskitti. ”Olisi se mukava ajatus, jos elämä jatkuisi jossain muodossa kuoleman jälkeenkin. Ehkäpä…”, mummin pikku joulusaarna katkesi rajuun yskänkohtaukseen. Se yski ja yski, naama repeämäisillään. Se otti punaisen jouluserviettinsä ja yski siihen, käänsi kasvonsa poispäin pöydästä ja yritti haukkoa happea keuhkoihinsa. Äiti oli kauhuissaan, näytti siltä että sillä oli itku tosi lähellä. Onneks mummin kohtaus loppui, ja se muuttui takaisin omaksi ittekseen. ”Noh, pois kaikki synkeys ja oikein hyvää joulua kaikille!” isä kohotti punkkulasinsa ja katsoi äitiä. Ai niin, joo. Mä ja mummi tehtiin samoin. ”Skål! Ja hyvää syntymäpäivää.” Äiti kiitteli ja pyyhki silmiään. Oli muuten jo toka joulu ku mullekin annettiin vähän punkkua, eikä enää mitään puolukkamehua. Ja toka joulu, kun isoisä ei enää istunu pöydän päässä. 
Kuulin pojasta, joka pakeni pakkasyöhön. Se poika oli tullut pitkän matkan, tänne luoksemme. Laittanut reppunsa lattialle, saanut sängyn ja ruoan, odottanut neljä vuotta sanotaanko lopulta: tervetuloa. Sillä pojalla ei ollut antaa kuin aukkoinen tarina ja äidiltä saatu syntymäaika. Syntymäaikaa ei uskottu, ikää nostettiin vuodella: luusto oli hyvin kehittynyt niin kuin niillä, jotka tekevät työtä kymmenvuotiaasta saakka. Tarinan tulkkasi kelvoton tulkki. Virkailijaa ei voinut vähempää kiinnostaa. Oikeusavustaja ei avustanut. Kukaan ei tiennyt pojasta: hän oli kiltti ja vaatimaton. Hän rukoili ja odotti hiljaa. Hän ei saanut hammashoitoa, hoitoa murtuneeseen käteen tai murtuneeseen mieleen, tilaisuutta paikata tarinansa aukot kun ne vihdoin hänelle valkenivat. Hän ei tuntenut kylmän maan oikeusprosessia eikä kukaan auttanut häntä tulkitsemaan mutkikkaita lakipykäliä. Kuulin pojasta. Hän pakeni eilen yöhön. Poliisi oli sanonut hakevansa hänet hetkenä minä hyvänsä. Hänet pantaisiin säilöön ja palautettaisiin paikkaan, jossa hän ei ollut koskaan ollut. Kuulin pojasta, joka oli tullut pitkän matkan tänne, mutta täällä ei osattu sanoa: tervetuloa! Minä autan sinua, leivon maustekakun, keitän teen, kirjaan tarinasi aukot, lähetän äidillesi terveiset, sillä onhan nyt syntymäpäiväsi ja äitisi tulee iloiseksi kun kuulee, että olet saanut kupin teetä ja tähtitortun. 
Pylväät on koristeltu sinisin valokukin. Tavaratalon helinä on kirkas joulutiukukone. Jouluaattona sarjakuvahahmo, pisamainen lapsi laulaa: ”Maa on niin kaunis.” Onko se joululaulu? Tavaratalo on kiinni jouluyönä. Kukkapylvään kynttilät loistavat monien ikkunoiden läpi kertautuvina tähtinä. 
Osmo oli koko illan kuorinut ja pilkkonut lanttuja, porkkanoita ja perunoita. Nyt olisi pieni hetki vapaata ennen kuin liedellä porisevat juurekset pitäisi muussata ja soseuttaa, sotkea muniin, kermaan ja mausteisiin, korppumurukuorruttaa, kruunata voilla ja laittaa uuniin kypsymään. Osmo veti jalkaansa vilttitossut ja luiskahti niillä takapihalle. Ilta ympärillä oli säkkipimeä, lätisevän märkä ja haisi kevyesti märille villavanttuille. Ehkä jossakin päiväkodissa oli tuuletettu ja sormikosteiden käsineiden aromi oli karannut sieltä ulkoilmaan. Läpikuultavat viiksikarvat värähtivät, kun rusakko pyöritteli Osmon mukana tullutta tuoksua nenäonteloissaan. Hyvällepä haiskahti. Osmo nakkasi juuresten kuoret pihanurmelle. Rusakko loikki niiden luo verkkaisesti. Mies ei ollut huomaavinaan rusakkoa. Rusakko oli kuin miestä ei olisi ollutkaan. Biojätemylly, nurmilannoitin, ajatteli Osmo rusakosta. Selittämätön ruoka-automaatti, määritteli rusakko Osmon. Juureskattiloista karkaava höyry sumensi keittiön ikkunat. Joulu lähestyi hetki hetkeltä.  |
KIRJOITTAJAT
Sari Peltoniemi aRKISTOT
March 2022
AIHEET
All
|
RSS Feed
Site powered by Weebly. Managed by Avaruus.net