LUUKKU 10. Anu Holopainen

Luku 4 kirjasta METSÄLAMMIKON HIRVIÖ (kope)

Toinen maistiainen Anu Holopaisen IIK-kauhukirjasta "Metsälammikon hirviö". Koko kirjan voit lukea ensi vuoden alkupuolella, julkaisijana on Myllylahti-kustantamo.

Seuraava päivä nousi kauniina ja lämpimänä. Saku, Sussa ja Siiri olivat ihmetelleet ja tutkineet edellisen illan erikoista käsinettä, mutta nyt se oli jo menettänyt uutuudenviehätyksensä. Kukaan lapsista ei ottanut sitä edes puheeksi, vaan he lähtivät metsään samoilemaan.
    – Minä huhuilen teille aina välillä, mummi sanoi. – Älkää menkö äänen kantaman ulkopuolelle. Ja pitäkää itsekin meteliä, niin karhu osaa väistää teitä.
    Viimeisen virkkeen mummi lisäsi pilke silmäkulmassa, mutta se nakersi silti Sakun ja Sussan samoiluintoa hiukan. Siiri sen sijaan sai lisää puhtia.
    – Ai niin, se karhu! Mä otan omenan taskuun, niin voin kesyttää sen jos se tulee vastaan.
    – Älä ole noin tyhmä kakara, Sussa aloitti, mutta mummin kulmien rypistys esti häntä jatkamasta sättimistään.
    – Kyllä paikalliset tietäisivät, jos karhu olisi tullut takaisin, ukki vakuutti. – Soittelin eilen Pirttilän isännälle traktorin lainasta, ja hän kertoi kiertäneensä karhukoiriensa kanssa metsänreunoja harva se päivä. Koirat eivät ole haistaneet mitään.
    Se rauhoitti kaksosten mieliä, Siiri puolestaan näytti pettyneeltä. Yhtä kaikki he lähtivät lompsimaan metsään, kumisaappaat jalassa kyykäärmeiden varalta ja hyönteiskarkotteelta tuoksuen, sillä lämmin alkukesä oli saanut hyttysparvet liikkeelle.
    Täkäläinen metsä oli aivan erilainen kuin kotoisa Kilikorpi, joka oli pääosin valoisaa lehtipuuvoittoista sekametsää, ja asutusten liepeillä hoidettu puistomaisen siistiksi. Isovanhempien mökkiä saartava metsä sen sijaan oli kuin keijujen ja peikkojen satumetsä, täynnä suuria, naavaisia, natisevia puita, synkänvihreitä kuusia ja punarunkoisia mäntyjä, vain harvakseltaan koivua, haapaa tai harmaaleppää.
    Suurien puiden varjossa kasvoi eri-ikäisiä pienempiä puita sekä hopeakylkisiä, neulattomia, pystyyn kuolleita kelopuita. Maassa lojui siellä täällä enemmän tai vähemmän lahonneita kaatuneiden puiden runkoja, joiden pystyssä törröttävät juurakot olivat kuin nukkuvan jättiläisen takkuisia hiuksia.
    Sussa oli ennen lomaa lukenut kirjan Hobitti eli Sinne ja takaisin, jota lapset nyt alkoivat roolipelata Sussan asiantuntevalla johdolla. Saku oli pakannut matkalaukkuunsa saman kirjan mökkilukemiseksi, ja hän päätti tarttua siihen jo samana iltana. Siiri sai mieluisan roolin Klonkkuna, ja hän kirmasi kauemmas metsään odottamaan Bilbo Reppulin saapumista. Tarinan juonesta joustettiin sen verran, että Saku pääsi mukaan seikkailun tähän vaiheeseen yhden kääpiön roolissa.
    Sakun ja Sussan lähestyessä tunkeilijoista tietämätöntä Klonkkua he kuulivat läiskytystä.
    – Onko täällä jossain vettä? Saku ihmetteli, sillä hänen tietääkseen Pölhönjärvi oli ainoa vesistö mökin lähistöllä.
    Sussa kohautti olkapäitään.
    – Ehkä sadevettä on kertynyt johonkin painanteeseen. Nyt mennään, Bombur! Kuulen jotakin!
    – Kalaa, kalaa, metsästän kalaa, Siirin ääni jupisi edessäpäin.
    Kaksoset saivat Klonkun näköpiiriinsä, ja tyttö tosiaan kyykisteli lätäkön laidalla läpsyttämässä vettä kädellään. Eikä minkään pienen lätäkön, vaan keskellä metsää oli ainakin kymmenen metriä laaja lammikko, melkein kuin pikkuruinen lampi. Vesi oli liejuisen ruskeaa, eikä pinnalta katsoen kyennyt näkemään, kuinka syvä lammikko oli.
    – Onko täällä ollut tämmöinen ennenkin? Saku ihmetteli, hän alkoi epäillä jo omaa muistiaan. He leikkivät joka kesä metsässä, kai he olisivat näin ison lätäkön huomanneet?
    Lisäksi tässä kohdin oli vähemmän varjoisaa kuin muualla metsässä, ja ylöspäin tähytessään Saku näki lammikon toisella puolen kasvavien kuusien menettäneen latvojaan ja oksiaan. Näytti siltä kuin jokin olisi raapaissut kuusikkoa silmittömästi ja suurella voimalla, rungoista törröttävät oksantyngät ja katkenneet latvat olivat kärjistään rosoisia.
    – En mä muista, mutta jospa se on kaivettu tänne keväällä, Sussa totesi. – Mitä sä nyt yhtä lätäkköä ihmettelet? Jatketaan leikkiä.
    Bilbo Reppuli meni puhuttelemaan loiskuttelevaa Klonkkua, mutta Saku jättäytyi sivuun. Hän etsi maasta pitkän kepin, puolet itseään pidemmän, karsi siitä pienet haaraoksat ja tunnusteli sillä lätäkköä. Aivan vesirajassa oli matalaa, mutta muutamaa sohaisua edempänä hän joutui jo kumartumaan melkein kaksin kerroin, ennen kuin tavoitti kepin kärjellä pohjan. Se ei tuntunut pehmeältä mutapohjalta, vaan merkillisen kovalta.
    Hän tökkäsi vähän kovempaa ja kuuli vaimean, onton kumahduksen. Ei se äänestä päätellen kiveäkään voinut olla. Ehkä vettynyt, uponnut puunrunko? Mutta se kuulosti ontolta, ja jotenkin metalliselta.
    Saku hämmenteli kepillä vettä, mutta se oli niin sameaa, ettei ollut toivoakaan nähdä pohjaan asti. Hän käänsi katseensa taas riivittyihin kuusiin ja oli varma, että ne liittyivät jollain tapaa metsään ilmestyneeseen lammikkoon. Mutta miten?
    Mietteet katkesivat lyhyeen, kun selän takana rasahti. Hän kiepahti ympäri ja tähyili puiden sekaan, ja oli näkevinään varjon häilähtävän vähän matkan päässä. Tukanjuuressa kihisi jännitys, kun Saku kuvitteli karhun kurkistavan pian kuusen takaa, ja varuiksi hän alkoi paukuttaa kepillä kannon kylkeä.
    – TRALLALLAA! Saku rallatti niin että puiden latvoissa raikui, säikäyttäen Sussan ja Siirin.
    – Mitä ihmettä sä hoilaat? Sussa valitti. – Kauhea meteli!
    – Ihan kuin tuolla olisi liikkunut joku, Saku sanoi varomattomasti ja osoitti kepillään.
    Hän tajusi virheensä saman tien, kun Siiri säntäsi Sakun katseen suuntaan kaivaen omenaa taskustaan.
    – Et mene sinne! Saku karjaisi, mutta Siiriä ei kielto kiinnostanut. Tyttö vilahti salamana näkyvistä, risukko vain ratisi kun hän etsi karhua.
    – Tule tänne, saat omenaa, Siiri kutsui, ja kaksoset kiiruhtivat perään. – Nallukkaaa!
    Saku näki jo mielessään Siirin puoliksi karhun kidassa, mutta nopeasti kävi selväksi, että otus oli häipynyt tiehensä, oli se sitten ollut karhu tai jokin muu. Rapistelijasta ei löytynyt jälkeäkään, ja Saku alkoi arvella, että kyseessä oli ehkä sittenkin ollut vain lintu tai myyrä. Pienetkin eläimet saattoivat metsässä aiheuttaa kokoaan suurempaa ääntä, varsinkin jos kuulija oli virittynyt huomaamaan karhun ennen kuin se huomaisi hänet.
    – Haluatko sä leikkiä meidän kanssa vai et? Sussa tiukkasi Siiriltä, joka yhä tähyili toiveikkaana ympärilleen.
    – Te olette ihan PASKOJA! Siiri tuiskaisi takaisin. – Säikytitte karhun pois.
    – Siiri! Mä kerron äidille, että puhuit rumia, ihan varmasti kerron, Sussa uhkasi. – Ja kukahan se rynnisti omena kourassa ympäri metsää ja piti meteliä kuin tankkipataljoona? Tuommoista mölyapinaa säikähtää leijonakin!
    Seurasi lyhyt ja kiivas kiistely, joka päättyi Siirin marssiessa mielenosoituksellisesti pois.
    – Ei me voida päästää sitä yksin menemään, Saku sanoi, vaikka juuri sen hän olisi mieluiten tehnyt. Päätyköön karhun välipalaksi, mokoma kakara.
    Mummi ja ukki kuitenkin toruisivat kaksosia, jos he eivät pitäisi pikkusiskosta huolta, joten he kiiruhtivat Siirin kannoille ja kolmikko käveli mökin suuntaan mököttävän hiljaisuuden vallitessa.
    Veden välke näkyi jo puiden lomasta, kun Saku kuuli taas vaimeita risahduksia. Niitä kuului tasaisin välein, kuin hitaiden askelten rytmissä. Hänelle tuli voimakas aavistus, että jokin seurasi heitä hiljaa tarkkaillen, haluamatta tulla huomatuksi. Ei kai karhu sellaista tekisi? Eläin joko pakenisi tai hyökkäisi kimppuun, ei hiiviskelisi salakähmäisesti kuin vakooja.
    Saku jättäytyi pari askelta siskojen taakse ja kurkisti olkansa yli peläten, mitä näkisi. Takana oli kuitenkin vain kuusia, mäntyjä, pehmeiden rahkasammalmöykkyjen peittämiä kantoja, puolukanvarpuja ja muuta metsään kuuluvaa. Mutta – hetkinen! Heilahtivatko tuon kuusen riippuvat oksat, kuin jokin piileskelisi niiden alla? Tuuli se ei ollut, sillä oli aivan tyyntä.
    Sakua kadutti jo, että hän oli katsonut taakseen. Hän vakuutteli mielessään itselleen, että villi, suuri metsä se vain sai kuvittelemaan kaikenlaista.

Metsälammikon hirviö