Luku 3 kirjasta METSÄLAMMIKON HIRVIÖ (kope)
Lasten saunottua ja roiskittua järvessä kyllikseen isovanhemmatkin kävivät nauttimassa löylyistä. Saunan päälle ukki alkoi laittaa ruokaa, ja sillä välin Saku, Sussa ja Siiri menivät mummin seuraksi tarkistamaan, millaista tuhoa karhu oli saanut aikaan marjapensaikossa.
– Eiköhän näistä vielä marjoja saa, mummi arveli tutkaillessaan tilannetta. – Muutenkin olisi pitänyt jo vähän karsia. Kokonaan katkenneita oksia oli lopulta melko vähän, sillä pensaiden oksat olivat sitkeää tekoa. Lapset alkoivat pöyhiä littaantuneita pensaita ryhtiin ja painella repsottavia juurakoita takaisin multaan. Mummi naksi liian pitkiksi kasvaneita oksia lyhyemmiksi, jotta pensaat tekisivät parempaa satoa. – Mitä Alli sanoi siitä karhusta? Siiri kysyi toiveikkaana. – No, oli täällä tosiaan liikuskellut nuori erauskarhu keväämmällä, mummi sanoi. – Onko sen nimi Eraus Karhu? Siiri kysyi. – Ei, kun eraus on semmoinen, jonka emo on jo hätistänyt pois luotaan, mutta se on silti vielä vähän lapsi, mummi selitti. – Se ei ihan vielä tiedä kaikkea, mitä karhun elämästä pitäisi tietää, ja saattaa liikuskella liian lähellä ihmisiä. Kyläläiset oli hätistelleet karhun kauemmas metsiin, eikä siitä ole tehty havaintoja enää moneen viikkoon. – Voi raukkaa! Siiri huolestui. – Ei kai sille tehty mitään pahaa? Kai se osaa etsiä ruokaa, vaikkei sillä ole enää äitiä? – Kyllä varmasti osaa, mummi hymyili Siirille. – Emo opetti sille tärkeimmät millä se pääsee alkuun, mutta aika paljon pitää oppia itse, ihan kuten ihmislastenkin. Eikä sitä satutettu, säikytettiin vain ihan pikkuisen, jotta se ymmärtäisi pysyä ihmisten pihoista poissa. Siinä oli käytetty karhukoiria apuna, mutta ne pidettiin hihnassa ja saivat vain haukkua. Siirin kasvoille nousi huojentunut ilme. Sakukin helpottui kuullessaan, ettei karhua ollut enää viime aikoina näkynyt. – Hei, hyi! Sussa huudahti äkkiä ja nosti jalkansa kiireesti maasta ylös. – Onko siellä käärme? Siiri säntäsi innoissaan lähemmäs. – No ei! Mä vaan säikähdin, että astuin sammakon tai jonkun päälle, Sussa sanoi ja kumartui poimimaan jotain pensaan juurelta. – Mutta se onkin… käsi? Sussa roikotti sormenpäissään jotakin, joka tosiaan näytti harmaanvihreältä, pitkäkyntiseltä kädeltä. Tällä kertaa Siiri alkoi yökötellä ja pakeni kauemmas, mutta Saku tuli uteliaana lähemmäs. Karhut olivat pelottavia, mutta irtonainen käsi tuskin hyökkäisi omin päin kimppuun. – Mitäs ihmettä? mummikin hämmästyi ja nosti kaulanauhassa roikkuvat silmälasit silmilleen. – Onko se hirviön käsi? Siiri kysyi yhä inhosta irvistellen. Sussa, Saku ja mummi kerääntyivät ihmettelemään löytöä, joka ei sentään ollut käsi. – Se on käsine, Sussa sanoi peittelemättä huojennustaan, ja uskalsi ottaa paremman otteen esineestä. – Onkohan se puutarhahanska, joka on maatunut tuolla pitempään? Mutta kummallista ainetta, ei tunnu yhtään nyppylähanskalta. – Ei se puutarhakäsineeltä oikein näytäkään, mummi arveli tutkailtuaan tarkemmin. – Ja siinä on vaan neljä sormea, Saku huomasi. Mummi tunnusteli hansikasta ja käänsi sitä ranteesta nurinpäin. Sisäpuoli oli aivan samanlainen kuin ulkopuoli, melko paksua mutta taipuisaa, hiukan joustavaa ainetta. Kynnet eivät olleet perinteiset käyrät, terävät hirviökynnet, vaan niiden kärjissä oli erilaisia muotoja. Yksi kynsi pyöristyi ohueksi putkeksi, toinen litistyi kuin ruuvimeisselin pää, kolmas leveni pieneksi renkaaksi jossa oli kohokuvioinen tähti. Peukalossa taas ei ollut kynttä ollenkaan. – Onpa tosiaan erikoinen, mummi totesi. – Muistuttaa nahkaa, mutta ei se kyllä nahkaa ole. Mitään saumoja ei ole missään. Ja minkä ihmeen takia käsineessä on tuommoiset kummalliset kynnet? – Ihan kuin ruuvimeisselisarjassa, missä on erilaisia päitä, Sussa sanoi. – Mutta ei ne käsineen sormissa tunnu oikein fiksulta ratkaisulta, niitähän pitäisi pystyä pyörittämään. – Sen täytyy kuulua naamiaispukuun, Saku lausui ääneen ainoan selityksen, joka kuulosti hänestä edes etäisesti järkevältä. Kysymyksiä jäi silti yhä paljon, ja Sussa lausui ensimmäisen ääneen. – Naamiaispukuinen karhu on teutaroinut pensaikossa? hän ihmetteli. – Tai minkä takia joku ihminen tulisi tänne keskelle metsää naamiaispuvussa pensaita repimään? – En minäkään kyllä ymmärrä, Sakun oli myönnettävä. – Mutta ihmiset nyt tekee joskus ihan hölmöjä juttuja. Jos vaikka jollain naapurimökillä on ollut, öh, Halloween-juhlat? Siiri oli päässyt yli inhotuksestaan, kun kyseessä ei ollutkaan oikea käsi. Hän tunki mummin käsivarren alta kurkistamaan. – Sehän on hieno! Saanko mä sen? – Et varmasti saa! Sussa älähti. – Mä sen löysin. Mutta se on ihan multainen, kaipa sen voi pestä? Mummi hypisteli yhä käsinettä suurella mielenkiinnolla. – Kyllä kai tämä vettä kestää, hän arveli. – Onhan se tuolla maassa lojuessaan kastunut sateessa moneen kertaan, eikä ole pahemmaksi mennyt. He menivät rantaan ja huuhtelivat hansikkaan huolellisesti. Veteen irtosi runsaasti multaa ja muuta likaa, mutta väri ei juurikaan pesusta kirkastunut, käsine oli edelleen harmaan vihertävä. Nyt he kuitenkin näkivät tarkemmin aineen, josta käsine oli valmistettu. Pinta ei ollutkaan aivan sileä, vaan koostui pikkuruisista, pyöreistä, hyvin ohuista limittäisistä levyistä, kuin kalan suomuista. Sussa käänteli käsinettä auringon valossa, joka heijastui kimaltaen suomujen reunoista. – Uskallatko laittaa sen käteen? Saku virnisti. – Miksen uskaltaisi? – Jos se vaikka kasvaa kiinni ja muuttaa sut vesiliskoksi. Sussa tuhahti ja sujautti kätensä hansikkaan sisään. Hänen kasvoilleen levisi kauhistunut ilme. – AIIII! SE PUREE! POLTTAA! AAAAaaarrrgghh… Sussa kiemurteli ja heittäytyi lopuksi maahan, kieli suusta roikkuen. Siiri kirkaisi ja vetäytyi mummin taakse. – Hah hah, Saku sanoi. – Huono esitys. Sussa hihitti ja nousi seisomaan pudistellen roskia paidastaan. – Mutta Siiriin meni täydestä! – Eikä mennyt, Siiri protestoi kiukusta kihisten. – Mä vaan leikin mukana, tiesin koko ajan että sä pelleilit. – Noh, noh, mummi tasoitteli, ennen kuin tilanne laukeaisi kunnon riidaksi. – Pannaan se käsine hetkeksi syrjään ja mennään katsomaan, mitä hyvää ukki on laittanut ruoaksi.
0 Comments
JAKELU YMPÄRI MAAILMAA E-kirja on saatavilla Amazonin kautta maailmanlaajuisesti. Emme myöntäneet Amazonille yksinoikeutta kirjan levitykseen, mutta lainausoikeuden annoimme. Sopimuksen tekeminen Amazonin kanssa oli mutkatonta. Sovimme mm. maksuista ja veroista. Tällaisen pienen kirjan kanssa on helppo kokeilla kaikenlaista, kuten juuri e-kirjojen tekemistä ja kääntämistä. Nämä kokeilut ovat sitten opiksi, kun ensi vuonna julkaistaan VaLas-kirjoja. Muutama kirjahanke on jo pitkällä, ja niistä voinemme kertoa alkuvuodesta. Father Christmas ja willow grousen vaiheista maailmalla kirjoitamme myöhemmin lisää.
Sari Peltoniemi Antti Tammela Karhu riisui kypärän ja istahti katselemaan järvelle. Järven pinta oli tasainen, yhden yön jäässä, ja karhu oli hämmästynyt. Se maistoi puolukkaa ja tuli nuuhkaisseeksi turkkiaan. Se mietti, miten saisi hajun pois karvoistaan. Karhun turkki oli kärventynyt ja haisi palaneelle.
– Oli se rankkaa, karhu mutisi. Järvi näytti rauhalliselta, kaislat kahisivat ja illan hämärtyessä jään pintaan heijastui sameita tähtiä. Karhu ajatteli, että se oli lähtenyt matkaan huonoissa varusteissa eikä rakettikaan ollut enää kunnossa. Ihmisen haju törmäsi järven suunnasta karhun nenään ja kiemurteli rantaan. Oksat ryskyivät. Karhu aikoi karata, mutta ei ehtinyt edes kääntyä, kun Reino Metsä-Hattunen seisoi sen edessä, nosti hattuaan ja tervehti. – Kylläpä sinä haiset, Metsä-Hattunen sanoi. – Karvat kärventyivät kun tulin ilmakehään, karhu sanoi. Sen silmät harhailivat haaleina. Katse tuli jostain kaukaa. – Täällä ollaan jo näin pitkällä. – Syksy on pitkällä, Metsä-Hattunen sanoi. – Miksi sinä et ole nukkumassa? – Nukkumassa? karhu ihmetteli. – Karhut syövät syksyllä mahansa täyteen ja nukkuvat koko talven. – Koko pitkän talven? karhu kysyi. Reino Metsä-Hattunen raapi päätään. Tämä oli kummallinen karhu. Kuin puusta pudonnut. Tokkurassa. Se ei tiennyt mitään karhujen elämästä. – Mistä sinä tulit? Reino kysyi. Karhu viittasi tassullaan taivasta kohti ja sanoi: – Tuolta päin. Ison karhun tähdistöstä. – Sillä lailla! Reino sanoi. – Että oikein avaruuskarhu! Karhu on mennyt sekaisin, mietti Reino. Tänä syksynä ei ole ajoissa satanut lunta. Karhu näytti väsyneeltä. Se pitäisi saada nukkumaan. Mutta ensin sille pitäisi löytää pesä. Reino oli ystävällinen ja avulias mies. Hän lupasi lähteä karhun kanssa pesää etsimään ennen kuin uupunut karhu aiheuttaisi vahinkoja, söisi lenkkeilijän tai muuta sellaista. – Kiitos, karhu sanoi ja sovitteli kypärää päähänsä. – Kävellessä ei yleensä tarvitse kypärää, Reino sanoi. Hän mietti, miten tokkuraisen karhun saisi kääntymään karhujen tavoille. Puiden välissä vilkkui jotain kiiltävää. Oliko joku pudottanut tynnyrin metsään? Rannan notkelmassa ei edellisenä päivänä ollut mitään, mietti Reino. – Ison karhun raketti! Nokka lytyssä, karhu vaikersi. Toden totta. Raketilta se näytti Reinonkin mielestä. Karhu avasi vääntyneen oven ja pujottautui rakettiin. Johdot olivat irronneet ohjauspaneelista ja törröttivät sumppuna. Karhu viittasi Reino Metsä-Hattuselle että hänkin tulisi katsomaan. Raketin pellit olivat taipuneet lommoille ja mittarit sinkoilleet ympäriinsä. – Tällä ei enää lennetä, Reino sanoi ja ravisteli päätään. – Ei, karhu murahti. Se näytti neuvottomalta. – Parasta että menet nyt nukkumaan, Reino sanoi käytännöllisesti. – Keväällä kyllä tiedät, miten karhuna ollaan. – Jaaha, sanoi karhu. Sitten he menivät etsimään maakuopan, joka päälle oli kaatunut kuusen runko, karhu ryömi kuoppaan ja kaapi sammalia peitokseen. Hetken päästä rungon alta alkoi kuulua karhun kuorsaus. Reino Metsä-Hattunen istui rungolle ja kaivoi repustaan termospullon. Kahvia juodessaan hän kuvitteli onnellisia lapsia, jotka löytäisivät raketin keskeltä metsää. Metsä-Hattunen nousi ja päivitteli outoa tapahtumaa. Sitten hän lähti kulkemaan mökilleen. – En uskoisi, jos en itse olisi nähnyt, hän sanoi eteisessä peilikuvalleen. Illan mittaan Reino viipyi omissa mietteissään. Hän ajatteli suuria ajatuksia, avaruutta ja maailmankaikkeutta, galakseja ja tähtisumuja. Hänen päätään huimasi. Vaari oli kertonut karhujen olevan kotoisin Otavan tähdistöstä. Siellä olivat Ison karhun ja Pikku karhun tähtikuviot. Sieltä kaikki karhut olivat tulleet. Ja sieltä ne tulivat vieläkin! On peikkojen reippailupaikkoja rotkot Ja ruokaa kot-kot ja nötkött. Lepohetkiin käy parhaiten kosteat notkot, niissä lötköilee peikon-pötköt. Hämärissä ne häärii ja roskikset kaataa, paikat sotkee ja seinätkin spreijaa. Tuskin ilkeyttään tihutöissänsä raataa, kyllä peikkokin lastansa heijaa. Vaan routa kun riipii ja roiskuu rännät, kattijahti yöt peikkojen täyttää. Peikot yhteen solmivat kissojen hännät, sitten kissoja peittona käyttää. Niin yhdeksänkissaisen peiton alla voi rötköttää peikkoja monta. Tämän kuulin mä salaa kuuntelemalla, vaikka onhan tää uskomatonta! Niin rötköilee pötköt ja lötköttää rötköt kissat karvaiset peitokseen laittaa. Yksi puolustus sentään: kyllähän nötkött myös kissoille jouluna maittaa! Kuva Inna Hirvonen
Riitta Savolainen oli kesällä täyttänyt viisikymmentä vuotta, joten tiesi odottaa kutsua Linnan juhliin. Naapurit alkoivat kysellä jo lokakuun alussa, oliko kutsu saapunut. Riitta kyllästyi vastaamaan ja lupasi laittaa kutsun ilmoitustaululle heti kun saisi sen näppeihinsä. Valmistautumisen hän oli tietenkin aloittanut jo hyvissä ajoin.
Hän ei tiennyt, että kolmannen kerroksen Halli, sekarotuinen, joskin pääasiallisesti suomenpystykorva, oli Riitan tavoin syntynyt kesäkuussa ja täyttänyt tänä vuonna seitsemän, joka vastaa suunnilleen ihmisen viittäkymmentä vuotta. Halli ei ollut juhlinut syntymäpäiväänsä, koska ei muistanut ikäänsä, mutta sen lääkäri piti tarkkaa huolta data-arkistostaan ja tiedotti järjestelmällisesti presidentinkansliaan kaikista sopivassa iässä olevista asiakkaistaan. Halli ei piitannut kemuista. Se ei ollut koskaan käynyt Helsingissä eikä olisi halunnut mennä nytkään. – Saavutettu etu, se murisi hampaittensa välistä. Olisi pakko mennä, kun yhteisen asian eteen oli nähty niin paljon vaivaa. Pitkään se pohti, voisiko mennä yhdessä Riitan kanssa. Ehkä Riitta voisi auttaa Hallia, kun kerran oli suunnitellut juhlia jo vuosikaudet. Pitäisi varmaan peseytyä, käydä trimmaajalla ja kiillotuttaa mitalit. Ehkä hankkia uusi panta, mutta millainen olisi hyvä? Lopulta Halli uskaltautui raapaisemaan Riitan ovea. - Voi kuinka hauskaa! Riitta kattoi Hallille vesikupin lattialle ja otti itse kupillisen kahvia. Hän oli hyvin innokas valmistautumaan yksissä tuumin Hallin kanssa. - Älä ota itseesi, mutta sanoisin, että meidän molempien on syytä laihduttaa muutama kilo. Että ollaan sitten eduksemme televisiokameroiden edessä. Aloitetaan tehotreeni heti. Kymmenen kilometriä kahdesti päivässä, mitäs sanot? Sinähän tykkäät lenkkeillä aamuin, illoin. Riitta oli pitkästä aikaa sovittanut pukuaan aamulla. Se oli kyllä mahtunut kiinni, mutta kinnannut rumasti vyötäröltä ja käsivarsista. Johtui epäilemättä kaikista niistä suunnittelupalavereista, joita hän oli pitänyt naapureitten kanssa kahvin ja pullan äärellä. Ei ollut aikaa eikä rahaa teettää uutta leninkiä, joten piti saada uusi Riitta. Halli oli saapunut hänen ovelleen kuin taivaan lahjana: parempaa lenkkiseuraa ja kirittäjää ei voinut keksiä. Riitta ja Halli aloittivat lenkkeilyn saman tien. Se muistutti kumpaakin niistä ajoista, kun koirat olivat olleet ihmisten lemmikkejä ja juosseet narun päässä silloin kun omistajille sattui sopimaan. Muisto ei kuitenkaan nostattanut Hallissa pahaa mieltä saati katkeruutta. Se juoksi nyt yhtä vapaana kuin Riitta ja iloitsi suuresti siitä, että kumpikin sai pysähtyä nuuskimaan silloin kun halusi ja pissata puun juurelle, jos tunsi tarvetta. Pikkuinen tähti taivaanreunaa ui,
sakaroistaan kuusenlatvaan takertui. Irti yritti, itki ja hätäili. Jäisiä kyyneleitä hangelle helisi. Kyynelten tiu'ut poro kuuli. Hätkähti ensin poronkelloiksi luuli. ”Kuka taivaalla lentää?” poro ihmetteli katsahti ylös: tähti oksissa säteili. Tähti suri: ”Tähänkö jäin? Yö aamuksi vaihtuu, liukenen valoon ja loistoni haihtuu.” Poro tähteä lohdutti: ”Ei ole kiirettä. Talvinen taivas on pimeä päivälläkin saat sädehtiä.” Loisti kuusenlatvassa iloinen tähti koko joulun ja loppiaisena lähti. ”Hyvästiä en sano, mutta halaan. Ensi jouluna jälleen luoksesi palaan.”
Postiluukku kolahti. Eteisenmatolle tipahti ruskea paketti, narukääreellä.
Vaittinen tuijotti pakettia. Oli myöhäistä katsoa ovisilmästä, kuka ovella kävi. Yläkerran epäilyttävä insinööripari? Vai ehkä vastapäisen oven hymyilevät rastatukkahipit, joiden asunnosta työntyi porraskäytävään outojen eksoottisten ruokien tuoksua? Tätä hän oli yrittänyt selittää yhtiökokouksessa. Epämääräiset vuokralaiset tiesivät epämääräisiä tapahtumia. Osakkeenomistajien oli pakko suojautua, mitä tahansa saattoi tapahtua. Vaittinen hiipi siivouskomerolle noutamaan kumikäsineet, sukelluslasit ja pitkät pihdit. Hän hivutti arvaamattoman paketin pihtien leukoihin, ja siirsi parilla askeleella mahdollisen räjähde- tai huume-erän kylpyhuoneeseen ammeen pohjalle. Aukaisi hanan ja antoi kylmän veden kastella paperikääreen. Vaittinen kävi olohuoneessa hengittämässä. Hän katsoisi ensin itse ennen kuin kutsuisi viranomaisia. Eivät pääsisi vainoharhaiseksi nimittelemään. Paketista ei noussut höyryä tai kaasua. Vaittinen kumartui ammeeseen ja nyhti märkää paperimassaa pihdeillä. Välkähtikö siellä jokin metallihohtoinen? Vaittinen nykäisi napakasti, paketti hajosi kahtia. Jotain ruskeaa ja muodotonta tipahti ammeen pohjalle. Muoviräjähteitä, Vaittinen hätkähti. Vai oliko joku pentele koiran jätöksiä laittanut? Hän ei kyennyt enää pidättämään hengitystään, oli pakko nostaa sukelluslasit ja vetäistä kylpyhuoneen ilmaa keuhkoihin. Tuoksu leijui sieraimiin, veri syöksyi kasvoille. Vaittinen rojahti selkä seinää vasten, liukui alas, tömähti istualleen. Ojensi hitaasti kätensä, toi ruskean klöntin nenänsä eteen. Painoi sen huulilleen ja hamuili sitä kielenpäällä. Suklaata. Tummaa suklaata. Milloin hän oli viimeksi syönyt suklaata? Makea kaakaoinen tummuus räjähti kielellä, sylki herahti, nautinto levisi makeina aaltoina sormenpäihin saakka. Märän paperimössön seasta pilkotti kortti. Vaittinen nosti sen suklaasta sumentuneiden silmiensä eteen. Hyvää joulua naapurille toivottavat Lare ja Tiltu vastapäätä. Jos vedän remmistä, se pysähtyy. Jos kävelen nätisti, sekin kävelee. Jos haluan haistella jotain, kannattaa ensin vetää. Sitten se pysähtyy ja saan haistella rauhassa. Jos haluan, että se kävelee nätisti, kannattaa ensin pysähtyä ja sitten lähteä uudelleen liikkeelle.
Jos olen kadulla, on enemmän haisuja. Jos olen metsässä, tassuista tulee ilotassut. Paras on jos kova ja pehmeä vuorottelevat. Jos kerjään, se ei anna. Jos ensin kerjään ja sitten lopetan, saan palkinnon. Jos haluan palkinnon, kannattaa ensin kerjätä. Jos menen yksin kadulle, se on vihainen enkä pääse enää ulos. Ei kannata mennä takaisin sisälle, jos on kadulla, vaan pysyä siellä. Ei kannata mennä takaisin. Ei kyllä kannata. Vaikka olisikin nälkä. Täällä se odottaa. Hypytyttää, loikituttaa. Jos istun tarkasti ja asetan tassut, se lähtee aina mukaan leikkiin. Se on minun ihmiseni ja sillä on nimi. Sen nimi on Luotetuin.
Taitaa haltioita olla vieläkin, sillä Heinolan Jyrängönvirrassa olen tavannut vedenhaltian jo kolme kertaa. Ensin näin sen nuorena tyttönä ratsastamassa oudolla veden asukkaalla. Toisen kerran se oli vanha mummo. Kolmannella kerralla en ehtinyt ottaa kuvaa, niin nopeasti se käänsi selkänsä. Se on haltioiden tapa kadota. Näihin aikoihin on hyvä muistaa, että myös joulutontut ovat haltioita. Kuvat: Raili Mikkanen
Pietu sulki vasemman silmän ja katsoi taivasta, vaihtoi silmää ja tähtikuviot hypähtivät eri asentoon. Laituri selän alla oli päivän jäljeltä lämmin ja malluaisten sirinä kohosi järvestä. Muuten oli ihan hiljaista, vain harvakseltaan kauempaa isolta tieltä kuului auton hurahdus.
Kääntämällä päätä sivulle näki tasaisena kiiltävän järven pinnan, vastarannalla rajasi taivaan pimenevää heijastusta metsän pikimusta sahalaita. Hämärän uumenista syöksähti vesisiippa ja kahdentui veden yllä eläväksi lepakoksi ja kuvajaiseksi. Tähtiä ei voinut erottaa taivaisesta vesipeilistä, vaikka muutama pilvenhaituva näkyi. "Miksi tähtiä ei näy veden pinnasta?" Taivuttamalla päätä taakse, niin että se lepäsi päälaen varassa laiturin lautaa vasten, näki isän jalat seisomassa ihan lähellä. Jaloista isä kasvoi korkealle kuin puu. "Kai ne myöhemmällä näkyvät, nyt on vielä liian valoisaa." Kääntämällä päätä toiseen suuntaan näki lisää avaraa vettä, muutaman pienen saaren järven kalvolle ylösalaisin taittuvine rantakallioineen, kaukaisen majakan jonka laiskan rytmikkäästi iskevä silmä heijastui kirkkaana väläyksenä järvestä. ... Räps... Räps... Räps... Jokainen valon räpsäys tuntui viivyttelevän ennen näkymistään, joka kerran Pietu ajatteli että nyt, nyt se ei enää jaksa välähtää. Mutta kyllä se aina jaksoi. "Miksi majakan valo kumminkin heijastuu?" "Se on paljon kirkkaampi. Ja paljon lähempänä. Ei se oikeastaan ole majakka, se on puhelinmasto." Pietun mielestä se oli majakka. Pietu nosti kädet vatsan päälle ja huokaisi, niin kuin aikuiset joskus tekevät, syvään ja huolekkaasti. Kädet kohosivat, laskivat, huokaus kohahti omissa korvissa. Pietu loksautti hampaitaan ja korvasta kuului vieno poing, uidessa sisään lorahtanut vesi oli vieläkin siellä, kaiutti korvan rumpua. Hän katsoi taas rauhallisena lepäävää järveä ja ajatteli, että hänen päänsä sisällä oli tilkka tuota tummaa, tuoksuvaa vettä. Kuului pientä kahinaa, isä istui rantakivelle, toinen polvi sanoi poks ja isä ähkäisi. Isän valkoinen t-paita hohti hämärässä niin kirkkaana, että sen ympärillä pyöri muutama yöperhonen. Pietua nauratti kun hän kuvitteli, kuinka lepakot säntäisivät perhosia pyydystämään, isä säikähtäisi ja juoksentelisi polvet poksuen ympäri pihaa perhoset ja lepakot kintereillään. Vesisiipat tulivat joskus verannalle asti, porrasvalon tai ikkunan loisteeseen metsästämään helppoa saalista, mutta niistä ei yleensä ehtinyt nähdä muuta kuin mustan vilauksen ja toisinaan kuuli pehmeiden siipien läpseen. Kohta isä sanoisi, että on Pietun nukkumaanmenoaika, mutta Pietu ei halunnut vielä. Hän antoi käsien levätä vatsan päällä ja kuunteli maailmansa hiljaisuutta. Sitten alkoi kuulua jyminä joka voimistui ja voimistui, se oli vähän niin kuin ukkonen mutta konemaisempi. Pietu pidätti hengitystään ja terästi kuuloaan, järven vettä sisältävä korva humahteli hiljaa. "Isot rekat kulkee", isä totesi kiveltään, raapaisi tikulla tulen tupakkaan. Äiti sanoisi että hyi, lopettaisit tuon kokonaan, ja isä sanoisi että minähän poltan vain yhden silloin tällöin. Mutta äiti oli sisällä kirjaa lukemassa. Järven iltakatselu oli Pietun ja isän juttu. Pian rekkojen kulkue ehti sillalle, jota suuret puut eivät suojanneet järven suuntaan. Siinä kohdin ääni vääntyili vahvemmaksi ja vesi kantoi sen vastarannalle asti, rrrRRAUUUuuunn, rrrRRAUUUuuunn. Kuulosti siltä kuin tie olisi siirtynyt lähemmäs, kauemmas, lähemmäs, kauemmas. Talon takana mustikkametsikössä rastas havahtui jyrinään ja räksätti vastalauseensa häiriölle. "Olisiko jo nukkumaanmenoaika?" isä kysyi. Samalla hetkellä valoviiru liukui taivasta alas, välkähti kärjestään ja sammui. "Tähdenlento!" Pietu hihkaisi ja osoitti tyhjää kohtaa taivaalla. "Ehditkö toivoa?" "Ehdin", Pietu sanoi vaikkei ehtinyt, mutta hän toivoi nyt jos tähti vielä sen kuulisi: että hän olisi huomenna peloton ja reipas, ihan kuten oli soudellessaan järvellä ja nukkuessaan yksin pikkuaitassa ja silittäessään salaa Paavo-ukin isoa mustaa pässiä, vaikka se oli aika äkäinen. Ettei jännittäisi, vaan olisi mukavaa ja saisi heti uusia kavereita. "Nyt nukkumaan", isä sanoi, sihautti tupakan kärjen rantavedessä sammuksiin. "Et kai sinä halua olla ensimmäisenä koulupäivänä ihan väsynyt?" |
KIRJOITTAJAT
Sari Peltoniemi aRKISTOT
March 2022
AIHEET
All
|