|
(kirjoitettu vuonna 2006, kaivettu esiin Hellevi Salmisen kuolinpäivänä 31.3.2020)
Silloin kun asuin Kauhavalla, tykkäsin kaverini kanssa lukea kirjoja. Aika varhain saimme vihiä, että Kauhavalla asuu kirjailija, jonka kirjoja on kirjastossa ja jopa kirjakaupassa. Luimme niitä sitten, ehkä vähän turhan pieninä, koska emme oikein pystyneet samastumaan niitten henkilöihin. Sanovat Allisoniksi oli ookoo, mutta Paperisiili ihan tylsä ja kummallinen. Joka tapauksessa oikea kirjailija asui tavallisessa kodissa ja sillä oli lapsia sekä mies. Ei sitä missään näkynyt eikä siitä juuri puhuttu, mutta siellä se oli talossaan ja kirjoitti kirjoja. Tämä voi tuntua monen mielestä itsestäänselvältä asialta, mutta minulle oli suuri oivallus käsittää, että kirjailija saattoi asua sellaisessa paikassa kuin Kauhava. Siis samassa paikassa kuin minä ja kaverini. Pohjimmiltaan kirjailemisessa siis saattoi olla kyse melko arkisesta asiasta; asiasta, joka oli mahdollinen ja tavoitettavissa. En minä sitä silloin heti oivaltanut ja ajatellut, mutta ajatus asettui sisääni ja oli siellä valmiina odottamassa sitten, kun koitti oikea aika. Kun sitten oli tullut se oikea aika ja olin jo aikuinen ja muuttanut pois Kauhavalta, ujuttauduin Hellevin vieraaksi. En oikein muista millä livulla, mutta sinne minä menin, kutsuttuna sentään, vaikka vähän jännitti. Oli joulun aika ja Hellevillä oli kuusessa valkoiset koristeet ja pihapuussa valot. Sinä iltana puhuttiin paljon, minäkin puhuin vaikken yleensä puhu. (Hellevi käsittääkseni puhuu.) Puhuttiin joulusta, syövästä, Kauhavasta, arkkimandriitoista, Veltto Virtasesta, Babylon 5:stä, koirista ja tietysti rockista, kirjoista ja kirjoittamisesta. Hellevi oli sellainen kuin olin ajatellutkin, mukava ja viisas ja inhimillinen. Oli helppo olla, vaikka oli kylässä. Olen aina haaveillut, että minulla olisi ystäviä, joitten luokse voisi mennä ilmoittamatta ja rojahtaa sohvalle maate. Ystävien ei tarvitsisi ruveta pitämään vimmatusti seuraa eikä keittämään kahvia ja kaivamaan pakastimesta pullaa. Tässä olisi nyt selvästikin ollut sellainen paikka, mutta olin siis jo muuttanut paikkakunnalta. Kävin siellä vain harvoin ja viivyin aina vain vähän aikaa. Siihen ei oikein saanut mahdutettua sitä, että olisi käynyt rojahtamassa Hellevin sohvalle. Ja sitten Hellevikin muutti pois. Ei kuitenkaan ole mitään muisteluhuuman synnyttämää yltiökohteliaisuutta, kun kerron, että se vierailu jäi mieleeni valonhehkuisena hetkenä, jonka loiste ulottui kauas. Hellevi suhtautui minuun sillä lailla, että tunsin itseni odotetuksi ja tärkeäksi – ja kaltaiseni epävarmat henkilöt tietävät, miten paljon sellainen merkitsee. Toiseksi – niin kuin jo mainitsin – meillä oli paljon puhuttavaa. Sekin on harvinaista. Kolmanneksi: sinä lyhyenä hetkenä sain Helleviltä monta ajatustainta kasvatettavaksi. Osaa olen hoitanut huonosti ja unohtanut, osa kasvaa vähän paremmin. En tarkoita että Hellevi olisi ollut joku guru, joka ylhäisyydestään jakaa opetuslapselle viisauden jyväsiä. Kyse oli pikemminkin siitä, että hänen luonaan tuli esille asioita, jotka olivat minulle outoja ja joihin en ollut tuntenut kiinnostusta tai joihin suhtauduin ennakkoluuloisesti. Tällaisia asioita olivat esimerkiksi ortodoksisuus ja usko ylipäätään sekä pitkäkarvaiset rotukoirat. Silloin kun vielä asuin Kauhavalla, tapasin lukea Ilkasta Hellevin kolumneja. Muistan erityisesti yhden, joka käsitteli ihailijapostia, tai ehkä pikemminkin lukijakirjettä. Kumminkin sellaista kirjettä, jossa ei ole kalvoikkunaa ja johon saajan nimi on kirjoitettu käsin ja joka voi olla vaikka sininen tai vaaleanpunainen. Muistan halunneeni tulisesti sellaista kirjettä, sekä saada että lähettää. Aina vain sellaiseen kirjeeseen tuntuu tiivistyvän jotakin hyvin tähdellistä. Se on niin kuin vastaus pullopostiin. Tämä on minun sininen kirjeeni sinulle, Hellevi. Sari Peltoniemi
Lempäälä 31.3.2020
1 Comment
Leopoldalla on mukavat vanhemmat ja viihtyisä koti. Hän käy koulua ja huolehtii Jaguaari-kissastaan. Kaikki muuttuu, kun Dyniassa tehdään vallankaappaus. Uusi hallitsija on kenraali, joka ei tunne sääliä vastustajiaan kohtaan. Leopolda päätyy Aamuruskon lastenkotiin, jossa on vastassa ihana Agatha-täti. Helpotus vaihtuu kuitenkin nopeasti huoleksi, kun Leopolda huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan. Lapset joutuvat rehkimään aamusta iltaan ja kärsivät nälkää. Kadulla partioi Kaapparirohmu ja puutarhassa touhuaa merkillinen robomies. Lopulta Leopolda ymmärtää, että hänen on paettava. Mutta miten se voi onnistua, kun nälkä kurnii vatsassa, sotilaat partioivat kaikkialla ja Kaapparirohmu on armoton? Vihollinen vaanii, mutta ystäviäkin voi löytyä yllättävistä paikoista. Täältä minä karkaan on dystopiaromaani kaiken ikäisille. Jännittävän seikkailun lomassa lukija tulee pohtineeksi, millaista on menettää kaikki se, mihin on tottunut.
Ei sitä aina tiedä tai muista, mistä tarina alkaa. Tällä kertaa tiedän. Täältä minä karkaan sai alkunsa Varsovasta. Kesti aika pitkään, että tuli valmista, mutta tämä kirja oli pakko kirjoittaa. Kuulostaa ehkä paatokselliselta. Saa kuulostaakin, sillä Leopolda ja hänen kaverinsa ovat olleet oikea maanvaiva. Välillä olen kuvitellut siirtyneeni muihin aiheisiin ja elämässä eteenpäin, mutta huomannut vain kiertäneeni kehän ja päätyneeni takaisin Dyniaan.
Kerron videolla vähän kirjan taustoja. Tällaiset jutusteluthan tapaavat olla yhtä kiinnostavia kuin pölypallot sohvan takana, mutta en puhu pitkään! Kun me nyt kaikki joka tapauksessa vietämme aikaa kotona ja erossa toisistamme, niin olkoon tämä tervehdykseni teille, tutut ja tuntemattomat ystävät.
Sari Peltoniemi
|
KIRJOITTAJAT
Sari Peltoniemi aRKISTOT
March 2022
AIHEET
All
|
RSS Feed
Site powered by Weebly. Managed by Avaruus.net