0 Comments
Tietenkin minä tykkään joulusta, kukapa ei tykkäisi, se ajattelee ja kopsuttaa laulellen jäistä tietä. ”Klip, klop, klop klop, hevonen on POP” ”Mitä siinä hoilotat”, kuuluu äkkiä äkäinen ääni tien varrelta. Histamiini hämmästyy, mutta vastaa kiltisti: ”Joulu tulee ihan kohta. Olen iloinen.” ”Höh, mitähän kivaa siinä on. Kauheaa kilinää ja kolinaa kaiken aikaa,” ääni jatkaa. ”Kun ollaan yhdessä ja lauletaan ja leikitään ja annetaan lahjoja ja muuta kivaa”, Histamiini jatkaa. Tien vierestä hyppää esiin pieni pörröinen otus. Se oikein pomppii kiukusta. ”Ei täällä kukaan leiki eikä laula. Häviävät vain jonnekin ja minä jään ihan yksi. Mokomakin joulu!” pörrö jurputtaa. ”Tule meille talliin. Siellä on paljon laulajia”, Histamiini hirnahtaa, ennen kuin edes ehtii miettiä enempää. Histamiini on aina valmis auttamaan. Pörrö tuijottaa sitä tiukasti. Vähitellen sen ilme muuttuu. ”Tarkoitatko sinä, että minä voin tulla teidän joukkoon?”, se kysyy. ”Tarkoitan! Ja toivon, että tulet!” Histamiini hirnuu. Nyt pörrö pomppaa ilosta ja hetken kuluttua jäisellä tiellä kohti tallia astelee kaksi, pieni hevonen ja vielä paljon pienempi pörrö. Ne laulavat yhdessä: ”Klip, klop, klop klop, joulu on niin pop!”  Kuva Leif Öster
Ahtaminen alkoi kello viis på eftermiddag, ku isä oli saanu kuusen jalkaan ja mä olin ripustanu oksat täyteen uusia ja vanhoja koristeita. Liikuttavin oli mun ekalla luokalla väsäämä viilipurkin kannesta leikattu sydän, johon oli teipattu kiiltävä kruunukorkki kasvoiks ja keltaisia villalangan pätkiä hiuksiks, silmät oli kaks punaisen tussin jälkeä. Hieno enkeli! Me oltiin aina istuttu på samma sätt. Mummi toisella puolella tummaks vanhentunutta pirttipöytää, äiti mummin vieressä valmiina kiikuttamaan lisää vatsantäytettä keittiöstä, mä mummia vastapäätä, mun vieressä isä, joka isoisän kuoleman jälkeen oli saanu siirtyä pöydän päähän. Onks isä följande? Sitte on mun vuoro istua pöydän päässä. Ei semmosta saa ajatella nyt! Mun mieleen tunki jatkuvasti tommosia älyttömyyksiä. Yritin ottaa ne vastaan lungisti, mutten aina ihan onnistunu. Mulla oli pöydässä hyvää tilaa huseerata. Yritin tyrkyttää mummille kaikkea mahollista herkkua, mut se söi ku pikkulintu. Se ei olis selvästi jaksanu syödä sitäkään vähää, mut se halus esittää että kaikki oli hyvin. Ja koska oli joulu, me muut esitettiin, että me uskottiin sitä. ”Ihmisten pitäisi harrastaa enemmän tällaisia yhteisiä juhlia”, mummi kähisi. ”Tällaisia yhteisiä tapaamisia. Yhdessä vaiheessa oli aina häitä, sitten ristiäisiä. Mutta tässä iässä kaikki tapaamiset tuppaavat olemaan hautajaisia…” Mummin silmät kiilsi kynttilöiden valossa. Mun mielessä kävi, että hyvä kun se sai ajan lääkäriin heti uudenvuoden jälkeen. Sitten saataisiin tietää, mikä sitä yskitti. ”Olisi se mukava ajatus, jos elämä jatkuisi jossain muodossa kuoleman jälkeenkin. Ehkäpä…”, mummin pikku joulusaarna katkesi rajuun yskänkohtaukseen. Se yski ja yski, naama repeämäisillään. Se otti punaisen jouluserviettinsä ja yski siihen, käänsi kasvonsa poispäin pöydästä ja yritti haukkoa happea keuhkoihinsa. Äiti oli kauhuissaan, näytti siltä että sillä oli itku tosi lähellä. Onneks mummin kohtaus loppui, ja se muuttui takaisin omaksi ittekseen. ”Noh, pois kaikki synkeys ja oikein hyvää joulua kaikille!” isä kohotti punkkulasinsa ja katsoi äitiä. Ai niin, joo. Mä ja mummi tehtiin samoin. ”Skål! Ja hyvää syntymäpäivää.” Äiti kiitteli ja pyyhki silmiään. Oli muuten jo toka joulu ku mullekin annettiin vähän punkkua, eikä enää mitään puolukkamehua. Ja toka joulu, kun isoisä ei enää istunu pöydän päässä. 
Kuulin pojasta, joka pakeni pakkasyöhön. Se poika oli tullut pitkän matkan, tänne luoksemme. Laittanut reppunsa lattialle, saanut sängyn ja ruoan, odottanut neljä vuotta sanotaanko lopulta: tervetuloa. Sillä pojalla ei ollut antaa kuin aukkoinen tarina ja äidiltä saatu syntymäaika. Syntymäaikaa ei uskottu, ikää nostettiin vuodella: luusto oli hyvin kehittynyt niin kuin niillä, jotka tekevät työtä kymmenvuotiaasta saakka. Tarinan tulkkasi kelvoton tulkki. Virkailijaa ei voinut vähempää kiinnostaa. Oikeusavustaja ei avustanut. Kukaan ei tiennyt pojasta: hän oli kiltti ja vaatimaton. Hän rukoili ja odotti hiljaa. Hän ei saanut hammashoitoa, hoitoa murtuneeseen käteen tai murtuneeseen mieleen, tilaisuutta paikata tarinansa aukot kun ne vihdoin hänelle valkenivat. Hän ei tuntenut kylmän maan oikeusprosessia eikä kukaan auttanut häntä tulkitsemaan mutkikkaita lakipykäliä. Kuulin pojasta. Hän pakeni eilen yöhön. Poliisi oli sanonut hakevansa hänet hetkenä minä hyvänsä. Hänet pantaisiin säilöön ja palautettaisiin paikkaan, jossa hän ei ollut koskaan ollut. Kuulin pojasta, joka oli tullut pitkän matkan tänne, mutta täällä ei osattu sanoa: tervetuloa! Minä autan sinua, leivon maustekakun, keitän teen, kirjaan tarinasi aukot, lähetän äidillesi terveiset, sillä onhan nyt syntymäpäiväsi ja äitisi tulee iloiseksi kun kuulee, että olet saanut kupin teetä ja tähtitortun. 
Pylväät on koristeltu sinisin valokukin. Tavaratalon helinä on kirkas joulutiukukone. Jouluaattona sarjakuvahahmo, pisamainen lapsi laulaa: ”Maa on niin kaunis.” Onko se joululaulu? Tavaratalo on kiinni jouluyönä. Kukkapylvään kynttilät loistavat monien ikkunoiden läpi kertautuvina tähtinä. 
Osmo oli koko illan kuorinut ja pilkkonut lanttuja, porkkanoita ja perunoita. Nyt olisi pieni hetki vapaata ennen kuin liedellä porisevat juurekset pitäisi muussata ja soseuttaa, sotkea muniin, kermaan ja mausteisiin, korppumurukuorruttaa, kruunata voilla ja laittaa uuniin kypsymään. Osmo veti jalkaansa vilttitossut ja luiskahti niillä takapihalle. Ilta ympärillä oli säkkipimeä, lätisevän märkä ja haisi kevyesti märille villavanttuille. Ehkä jossakin päiväkodissa oli tuuletettu ja sormikosteiden käsineiden aromi oli karannut sieltä ulkoilmaan. Läpikuultavat viiksikarvat värähtivät, kun rusakko pyöritteli Osmon mukana tullutta tuoksua nenäonteloissaan. Hyvällepä haiskahti. Osmo nakkasi juuresten kuoret pihanurmelle. Rusakko loikki niiden luo verkkaisesti. Mies ei ollut huomaavinaan rusakkoa. Rusakko oli kuin miestä ei olisi ollutkaan. Biojätemylly, nurmilannoitin, ajatteli Osmo rusakosta. Selittämätön ruoka-automaatti, määritteli rusakko Osmon. Juureskattiloista karkaava höyry sumensi keittiön ikkunat. Joulu lähestyi hetki hetkeltä. 
Munkkiniemen, Ruskeasuon ja Meilahden tontut notkuivat Seurasaaren sillankaiteella. Kaupunki oli hiljentynyt. Moni oli lähtenyt joulunviettoon, kuka minnekin päin maailmaa. Munkkiniemen tonttu tarjosi työtovereilleen kuumaa mustaherukkamehua ja vastaleivottuja pullia. "Ne on työt tehty tältä vuodelta", hän totesi. "Rovaniemen tontuilla ne vasta alkaa", Ruskeasuon tonttu sanoi. Meilahden tonttu huokaisi. "Ehtiiköhän joulupukki edes poikkeamaan näillä kulmilla?" "Onneksi on varapukkeja. Niin kuin Kallion Keke". Tontut nauroivat tonttuystävälleen, joka isoine vatsoineen ja pitkine partoineen oli heistä kaikkein joulupukkimaisin. "Kallion Kekelle ja muille joulupukeille", tontut toivottivat ja nostelivat mehukolpakoitaan. "Yksi juttu on vielä tekemättä", Meilahden tonttu muistutti. Kaikki kolme tonttua laskeutuivat kaiteelta alas ja puistelivat huolella loskalumia nutuistaan. He kaivoivat paksujen palttoidensa alta toivomusvihkot, irrottivat niistä sidelangat ja heittivät ne ilmaan. Vihot purkautuivat tuulessa ja irtosivut tarttuivat puhurin vietäväksi aina Korvatunturille saakka. Joka sivulle, jokaiselle toivojalle tontut olivat ylimääräiseksi lahjaksi lisänneet hyvää mieltä ja joulurauhaa. 
Oli tavallinen joulukuun päivä, kun Meilahden tonttu saapui ratikalla kauppakeskukseen ja bongasi sieltä perheen, johon kuului kolme äänekästä lasta. "Lelukauppaan!" he kiljuivat vanhemmilleen, jotka olivat toisilleen vannottaneet, etteivät menisi ostamaan muuta kuin lämpimämmät talvihaalarit alennuksesta. Mutta kolme kiukkuista lasta yhdessä pitivät huolen, että kauppakeskus raikui heidän kinuamisestaan ja itkupotkuraivareistaan. Meilahden tonttu piteli korviaan ja liukuportaissa naapurilähiö Töölön tonttukin nosti lakkiaan osanoton merkiksi. Mentiin lelukauppaan. Meilahden tonttu istui ovensuulle huokaisten ja jäi tekemään vihkoonsa merkintöjä, joilla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä – lapset saisivat kaiken tahtonsa läpi ja joululahjansa jo etukäteen. Tonttu oli vajoamassa apatiaan, kun vanhemmista toinen ehdotti: "Mitäs jos kuitenkin vain katseltaisiin leluja ja voisitte sitten toivoa joulupukilta yhden lahjan. Sillä lailla tontut varmasti kuulevat toiveenne." "Joo! Tuolla yksi tonttu juuri katsoo meitä!" pienin lapsista hihkaisi ja osoitti ovensuussa äimistelevää Meilahden tonttua. Tontun yllätykseksi lapset suostuivat vanhempiensa ehdotukseen ja hän merkkasi heidän toiveensa vihkoon. Tonttu oli tyytyväinen: häntä ei ollut unohdettu ja lapset malttaisivat odottaa kunnes joulu tulisi.
Maiskutusta, pureskelua ja hörppimistä. Puheensorinaa, röyhtäilyjä. Imelää ja sakeaa tuoksua, joka leijaili pöydän alle ja sai hänet aivastamaan. Lulu nojasi kuonollaan etutassuihinsa ja odotti. Kohta pitäisi jo sataa saalista. Jouluna lauma söi paljon ja huolimattomasti. Pöydästä saattoi pudota isokin herkkukimpale, puoliksi pureskeltu juustonpala tai kappale kinkkua. Auts. Joku kalisteli työkalujaan lautastaan vasten niin tarmokkaasti, että korviin sattui. Hän mainitsi asiasta. – Lulu hiljaa! isäntä komensi. Haukkuisit itsekin, jos joutuisit virumaan nälissäsi pöydän alla, Lulu ajatteli, muttei sanonut enää mitään. Yhtäkkiä hänen sieraimiinsa kantautui ihana tuoksu. Tytön tuolin alle oli pudonnut pala makkaraa. Lulu lipaisi sen nopeasti suihinsa. Mmm, mielenkiintoista. Joulumakkarassa maistui ruskea keksi, jonka hän oli aamulla löytänyt maton alta. Aika erikoista mössöä, mutta parempaa kuin lanttulaatikko. Ihmiset tekivät joskus ruokailusta vaivalloista. Lanttu oli parasta raakana, suoraan maasta, aivan Lulun parhaan luunkätköpaikan vierestä. Hän odotti toista makupalaa, mutta sitä ei kuulunut. Lulua heikotti jo niin, että hän nousi ylös ja tassutteli pöydän alta tytön viereen. Lauman pienin oli hänen ainoa toivonsa. Tyttö haukotteli suu ammollaan. Makkara erottui mössönä kielen päällä. Lulu toimi ennen kuin ehti ajatella. Hän nosti etujalkansa tytön tuolin reunalle ja lipaisi namipalat parempiin suihin. Vasta kun herkku laskeutui alas kohti masulaukkua, hän tajusi, mitä oli tehnyt. Suurimman rikoksen ihmiskuntaa vastaan. Häntä painui jalkojen väliin ja korvat laskeutuivat luimuun. Lulu kellahti selälleen lattialle ja odotti nöyränä rangaistusta. Mutta kukaan ei suuttunut. Kaikki nauroivat ja taputtivat käsiään. – Hyvää Joulua, Lulu, emäntä sanoi ja rapisutteli jotain. Se oli Lulun oma makkarapötkö. Eikä se maistunut joululta. Nam!  |
KIRJOITTAJAT
Sari Peltoniemi aRKISTOT
March 2022
AIHEET
All
|
RSS Feed
Site powered by Weebly. Managed by Avaruus.net