Luukku 9. Anu Holopainen

Luku 3 kirjasta METSÄLAMMIKON HIRVIÖ (kope)

Maistiainen Anu Holopaisen kauhukirjasta "Metsälammikon hirviö". Kirja on IIK-sarjan kolmas osa, ja se ilmestyy keväällä 2020 Myllylahti-kustantamolta. Jatka luukkujen avaamista, lisääkin voi olla luvassa...

Lasten saunottua ja roiskittua järvessä kyllikseen isovanhemmatkin kävivät nauttimassa löylyistä. Saunan päälle ukki alkoi laittaa ruokaa, ja sillä välin Saku, Sussa ja Siiri menivät mummin seuraksi tarkistamaan, millaista tuhoa karhu oli saanut aikaan marjapensaikossa.
    – Eiköhän näistä vielä marjoja saa, mummi arveli tutkaillessaan tilannetta. – Muutenkin olisi pitänyt jo vähän karsia.
    Kokonaan katkenneita oksia oli lopulta melko vähän, sillä pensaiden oksat olivat sitkeää tekoa. Lapset alkoivat pöyhiä littaantuneita pensaita ryhtiin ja painella repsottavia juurakoita takaisin multaan. Mummi naksi liian pitkiksi kasvaneita oksia lyhyemmiksi, jotta pensaat tekisivät parempaa satoa.
    – Mitä Alli sanoi siitä karhusta? Siiri kysyi toiveikkaana.
    – No, oli täällä tosiaan liikuskellut nuori erauskarhu keväämmällä, mummi sanoi.
    – Onko sen nimi Eraus Karhu? Siiri kysyi.
    – Ei, kun eraus on semmoinen, jonka emo on jo hätistänyt pois luotaan, mutta se on silti vielä vähän lapsi, mummi selitti. – Se ei ihan vielä tiedä kaikkea, mitä karhun elämästä pitäisi tietää, ja saattaa liikuskella liian lähellä ihmisiä. Kyläläiset oli hätistelleet karhun kauemmas metsiin, eikä siitä ole tehty havaintoja enää moneen viikkoon.
    – Voi raukkaa! Siiri huolestui. – Ei kai sille tehty mitään pahaa? Kai se osaa etsiä ruokaa, vaikkei sillä ole enää äitiä?
    – Kyllä varmasti osaa, mummi hymyili Siirille. – Emo opetti sille tärkeimmät millä se pääsee alkuun, mutta aika paljon pitää oppia itse, ihan kuten ihmislastenkin. Eikä sitä satutettu, säikytettiin vain ihan pikkuisen, jotta se ymmärtäisi pysyä ihmisten pihoista poissa. Siinä oli käytetty karhukoiria apuna, mutta ne pidettiin hihnassa ja saivat vain haukkua.
    Siirin kasvoille nousi huojentunut ilme. Sakukin helpottui kuullessaan, ettei karhua ollut enää viime aikoina näkynyt.
    – Hei, hyi! Sussa huudahti äkkiä ja nosti jalkansa kiireesti maasta ylös.
    – Onko siellä käärme? Siiri säntäsi innoissaan lähemmäs.
    – No ei! Mä vaan säikähdin, että astuin sammakon tai jonkun päälle, Sussa sanoi ja kumartui poimimaan jotain pensaan juurelta. – Mutta se onkin… käsi?
    Sussa roikotti sormenpäissään jotakin, joka tosiaan näytti harmaanvihreältä, pitkäkyntiseltä kädeltä. Tällä kertaa Siiri alkoi yökötellä ja pakeni kauemmas, mutta Saku tuli uteliaana lähemmäs. Karhut olivat pelottavia, mutta irtonainen käsi tuskin hyökkäisi omin päin kimppuun.
    – Mitäs ihmettä? mummikin hämmästyi ja nosti kaulanauhassa roikkuvat silmälasit silmilleen.
    – Onko se hirviön käsi? Siiri kysyi yhä inhosta irvistellen.
    Sussa, Saku ja mummi kerääntyivät ihmettelemään löytöä, joka ei sentään ollut käsi.
    – Se on käsine, Sussa sanoi peittelemättä huojennustaan, ja uskalsi ottaa paremman otteen esineestä. – Onkohan se puutarhahanska, joka on maatunut tuolla pitempään? Mutta kummallista ainetta, ei tunnu yhtään nyppylähanskalta.
    – Ei se puutarhakäsineeltä oikein näytäkään, mummi arveli tutkailtuaan tarkemmin.
    – Ja siinä on vaan neljä sormea, Saku huomasi.
    Mummi tunnusteli hansikasta ja käänsi sitä ranteesta nurinpäin. Sisäpuoli oli aivan samanlainen kuin ulkopuoli, melko paksua mutta taipuisaa, hiukan joustavaa ainetta. Kynnet eivät olleet perinteiset käyrät, terävät hirviökynnet, vaan niiden kärjissä oli erilaisia muotoja. Yksi kynsi pyöristyi ohueksi putkeksi, toinen litistyi kuin ruuvimeisselin pää, kolmas leveni pieneksi renkaaksi jossa oli kohokuvioinen tähti. Peukalossa taas ei ollut kynttä ollenkaan.
    – Onpa tosiaan erikoinen, mummi totesi. – Muistuttaa nahkaa, mutta ei se kyllä nahkaa ole. Mitään saumoja ei ole missään. Ja minkä ihmeen takia käsineessä on tuommoiset kummalliset kynnet?
    – Ihan kuin ruuvimeisselisarjassa, missä on erilaisia päitä, Sussa sanoi. – Mutta ei ne käsineen sormissa tunnu oikein fiksulta ratkaisulta, niitähän pitäisi pystyä pyörittämään.
    – Sen täytyy kuulua naamiaispukuun, Saku lausui ääneen ainoan selityksen, joka kuulosti hänestä edes etäisesti järkevältä.
    Kysymyksiä jäi silti yhä paljon, ja Sussa lausui ensimmäisen ääneen.
    – Naamiaispukuinen karhu on teutaroinut pensaikossa? hän ihmetteli. – Tai minkä takia joku ihminen tulisi tänne keskelle metsää naamiaispuvussa pensaita repimään?
    – En minäkään kyllä ymmärrä, Sakun oli myönnettävä. – Mutta ihmiset nyt tekee joskus ihan hölmöjä juttuja. Jos vaikka jollain naapurimökillä on ollut, öh, Halloween-juhlat?
    Siiri oli päässyt yli inhotuksestaan, kun kyseessä ei ollutkaan oikea käsi. Hän tunki mummin käsivarren alta kurkistamaan.
    – Sehän on hieno! Saanko mä sen?
​    – Et varmasti saa! Sussa älähti. – Mä sen löysin. Mutta se on ihan multainen, kaipa sen voi pestä?
    Mummi hypisteli yhä käsinettä suurella mielenkiinnolla.
    – Kyllä kai tämä vettä kestää, hän arveli. – Onhan se tuolla maassa lojuessaan kastunut sateessa moneen kertaan, eikä ole pahemmaksi mennyt.
    He menivät rantaan ja huuhtelivat hansikkaan huolellisesti. Veteen irtosi runsaasti multaa ja muuta likaa, mutta väri ei juurikaan pesusta kirkastunut, käsine oli edelleen harmaan vihertävä. Nyt he kuitenkin näkivät tarkemmin aineen, josta käsine oli valmistettu. Pinta ei ollutkaan aivan sileä, vaan koostui pikkuruisista, pyöreistä, hyvin ohuista limittäisistä levyistä, kuin kalan suomuista. Sussa käänteli käsinettä auringon valossa, joka heijastui kimaltaen suomujen reunoista.
    – Uskallatko laittaa sen käteen? Saku virnisti.
    – Miksen uskaltaisi?
    – Jos se vaikka kasvaa kiinni ja muuttaa sut vesiliskoksi.
    Sussa tuhahti ja sujautti kätensä hansikkaan sisään. Hänen kasvoilleen levisi kauhistunut ilme.
    – AIIII! SE PUREE! POLTTAA! AAAAaaarrrgghh…
    Sussa kiemurteli ja heittäytyi lopuksi maahan, kieli suusta roikkuen. Siiri kirkaisi ja vetäytyi mummin taakse.
    – Hah hah, Saku sanoi. – Huono esitys.
    Sussa hihitti ja nousi seisomaan pudistellen roskia paidastaan.
    – Mutta Siiriin meni täydestä!
    – Eikä mennyt, Siiri protestoi kiukusta kihisten. – Mä vaan leikin mukana, tiesin koko ajan että sä pelleilit.
    – Noh, noh, mummi tasoitteli, ennen kuin tilanne laukeaisi kunnon riidaksi. – Pannaan se käsine hetkeksi syrjään ja mennään katsomaan, mitä hyvää ukki on laittanut ruoaksi.

Metsälammikon hirviö