Luukku 8. Hannele Huovi

 AVARUUSKARHU (KOPE)

Karhu riisui kypärän ja istahti katselemaan järvelle. Järven pinta oli tasainen, yhden yön jäässä, ja karhu oli hämmästynyt. Se maistoi puolukkaa ja tuli nuuhkaisseeksi turkkiaan. Se mietti, miten saisi hajun pois karvoistaan. Karhun turkki oli kärventynyt ja haisi palaneelle.
     – Oli se rankkaa, karhu mutisi. 
    Järvi näytti rauhalliselta, kaislat kahisivat ja illan hämärtyessä jään pintaan heijastui sameita tähtiä. Karhu ajatteli, että se oli lähtenyt matkaan huonoissa varusteissa eikä rakettikaan ollut enää kunnossa.
    Ihmisen haju törmäsi järven suunnasta karhun nenään ja kiemurteli rantaan. Oksat ryskyivät. Karhu aikoi karata, mutta ei ehtinyt edes kääntyä, kun Reino Metsä-Hattunen seisoi sen edessä, nosti hattuaan ja tervehti.
    – Kylläpä sinä haiset, Metsä-Hattunen sanoi.
    – Karvat kärventyivät kun tulin ilmakehään, karhu sanoi. Sen silmät harhailivat haaleina. Katse tuli jostain kaukaa. – Täällä ollaan jo näin pitkällä.
    – Syksy on pitkällä, Metsä-Hattunen sanoi. – Miksi sinä et ole nukkumassa?
    – Nukkumassa? karhu ihmetteli.
    – Karhut syövät syksyllä mahansa täyteen ja nukkuvat koko talven.
    – Koko pitkän talven? karhu kysyi.
      Reino Metsä-Hattunen raapi päätään. Tämä oli kummallinen karhu. Kuin puusta pudonnut. Tokkurassa. Se ei tiennyt mitään karhujen elämästä. 
    – Mistä sinä tulit? Reino kysyi.
    Karhu viittasi tassullaan taivasta kohti ja sanoi:
    – Tuolta päin. Ison karhun tähdistöstä.
    – Sillä lailla! Reino sanoi. – Että oikein avaruuskarhu!
    Karhu on mennyt sekaisin, mietti Reino. Tänä syksynä ei ole ajoissa satanut lunta. Karhu näytti väsyneeltä. Se pitäisi saada nukkumaan. Mutta ensin sille pitäisi löytää pesä. 
    Reino oli ystävällinen ja avulias mies. Hän lupasi lähteä karhun kanssa pesää etsimään ennen kuin uupunut karhu aiheuttaisi vahinkoja, söisi lenkkeilijän tai muuta sellaista.
    – Kiitos, karhu sanoi ja sovitteli kypärää päähänsä.
    – Kävellessä ei yleensä tarvitse kypärää, Reino sanoi. Hän mietti, miten tokkuraisen karhun saisi kääntymään karhujen tavoille. 
    Puiden välissä vilkkui jotain kiiltävää. Oliko joku pudottanut tynnyrin metsään? Rannan notkelmassa ei edellisenä päivänä ollut mitään, mietti Reino.
    – Ison karhun raketti! Nokka lytyssä, karhu vaikersi.
    Toden totta. Raketilta se näytti Reinonkin mielestä.
     Karhu avasi vääntyneen oven ja pujottautui rakettiin. Johdot olivat irronneet ohjauspaneelista ja törröttivät sumppuna. Karhu viittasi Reino Metsä-Hattuselle että hänkin tulisi katsomaan. Raketin pellit olivat taipuneet lommoille ja mittarit sinkoilleet ympäriinsä. 
    – Tällä ei enää lennetä, Reino sanoi ja ravisteli päätään.
    – Ei, karhu murahti.
    Se näytti neuvottomalta. 
    – Parasta että menet nyt nukkumaan, Reino sanoi käytännöllisesti. – Keväällä kyllä tiedät, miten karhuna ollaan.
    – Jaaha, sanoi karhu.
    Sitten he menivät etsimään maakuopan, joka päälle oli kaatunut kuusen runko, karhu ryömi kuoppaan ja kaapi sammalia peitokseen. Hetken päästä rungon alta alkoi kuulua karhun kuorsaus. 
    Reino Metsä-Hattunen istui rungolle ja kaivoi repustaan termospullon. Kahvia juodessaan hän kuvitteli onnellisia lapsia, jotka löytäisivät raketin keskeltä metsää. Metsä-Hattunen nousi ja päivitteli outoa tapahtumaa. Sitten hän lähti kulkemaan mökilleen.
    – En uskoisi, jos en itse olisi nähnyt, hän sanoi eteisessä peilikuvalleen.
    Illan mittaan Reino viipyi omissa mietteissään. Hän ajatteli suuria ajatuksia, avaruutta ja maailmankaikkeutta, galakseja ja tähtisumuja. Hänen päätään huimasi. Vaari oli kertonut karhujen olevan kotoisin Otavan tähdistöstä. Siellä olivat Ison karhun ja Pikku karhun tähtikuviot.  Sieltä kaikki karhut olivat tulleet. Ja sieltä ne tulivat vieläkin!