Millaista on Hämäränmaassa? Miten tarina alkaa elää? Kuinka kuva ja sana loksahtavat yhteen?

Katri Tapola ja Selja Raudas kertovat uunituoreesta Olav ja Hämäränmaa -saturomaanista eivätkä välttele muitakaan aiheita.

​

​KATRI TAPOLA

Olav ja Hämäränmaa on uusin kirjasi.  Miksi se piti kirjoittaa?
Aihe oli minulle pakollinen, se oli käsiteltävä kirjoittamalla yhtä aikaa ’ulos’ itsestä ja jaettavaksi toisten kanssa. Aihe liittyy aikaan, jota elämme ja asioihin, joita olen saanut itse viime vuosina kohdata: pakolaisuuteen, epäoikeudenmukaisuuteen, ystävyyden voimaan. Toisaalta huomaan jälleen kerran palanneeni ajattomiin arvokysymyksiin ja sadun elementteihin eli hyvän ja pahan/ toden ja valheen/valon ja pimeän taisteluun niin ihmisen sisällä kuin maailmassakin.

Selja Raudas ja Katri Tapola. Kuva: Larissa Raudas

Jotkut asiat vain pitää kirjoittaa. Syitä voi olla monia, mutta jokin vahva sisäinen tarve on lähtökohta. Minusta saturomaani oli oikeastaan aika luonteva muoto tälle tarinalle. Se salli sävyn, joka on aika tumma ja jylhäkin. Se salli myös rikkaan mustavalkokuvituksen, jonka näin kirjassa alusta alkaen. Minusta on tärkeää, että lastenkirja elää ajassa ja kirjoittajana velvollisuuteni oli jakaa sadun muodossa sellainen puoli todellisuudesta, jonka olen nähnyt ja kokenut ja josta olen toivon mukaan oppinut jotain.
Tarina avautuu sitten totta kai vapaasti suuntiinsa eivätkä ne merkitykset ja syyt miksi minä kirjani kirjoitin kahlitse lukijaa. Lukea voi monin eri tavoin ja eri merkityksiä löytäen. Se juuri on tarinan voima.

Millainen oli kirjoittamisprosessi: mitä valaisevaa, mitä hankalaa tekemiseen ehkä liittyi? Millainen oli lähtöpiste ja millaisten vaiheitten kautta etenit? 
Muistan hyvin alkukuvan hetken. Se oli aamuvarhaisessa metsässä, joka oli täynnä seittejä. Näky oli pakahduttava ja kuulin sanovani ääneen: Minä tahdon seikkailuun! (Olavhan sanoo kirjassa niin…) Aiemmin olin jo keksinyt päähenkilön Olav-nimen ja totta kai pohtinut valoa ja pimeää muutenkin paljon. Tahdoin mukaan darinkieliset pikku kohdat ja niissä sain apua nuorilta afganistanilaisilta ystäviltäni, jotka ovat tulleet Suomeen turvapaikanhakijoina. Kirjoittamisprosessi oli oikeastaan aika sujuva kerran alkuun päästyään. Kirjoitin työn ohessa, aika paljon hotellihuoneissa ympäri Suomen, koska toimin silloin kouluttajana Lukiloki-kiertueella. Olin siis jollain tavalla irti, etäämpänä, ja huomasin sen olevan hyväksi. Luulin, että tarvitsisin oman työpöytäni ja tuolini ja tutun tilan, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Tajusin taas, että kaikki syyt kirjoittamattomuudelle ovat tekosyitä. Kouluvierailuilla kyselin alakoululaisilta seikkailun ainesosia ja olin hyvin otettu siitä väkevyydestä millä lapset aihetta lähestyivät. Ymmärsin luottaa piilotajunnan voimaan ja sisäisten ristiriitojen olemassaoloon. Itselleni kirjoitusprosessissa pahin este on aina minä itse, eräänlainen luottamuksen puute sisäiseen totuuteen. Se liittyy pelkoon, näkemiseen, ilmaisun vapauteen, hurjuuteen. Nyt en kaihtanut kirjoittaa ulos sitä mikä sisälläni oli.

Tilaa Olav ja Hämärämaa

Kerro hiukan kirjan päähenkilöstä ja hänen lähipiiristään.
Kirjan päähenkilö Olav on avoin.  Olav sattui syntymään juuri silloin kun hämäränvaltiat tarttuivat vallan kahvaan eikä aurinko enää noussut. Olavin äiti Ishta on vapaa sielu ja kätki poikaansa valon. Olavin parhaat ystävät ja hengenheimolaiset ovat Kuu ja Aurelius. Aureliuksen kautta Olav tuntee myös muita, jotka hämäränvaltiaat tahtovat ulos Hämäränmaasta. Seikkailun kautta Olav kasvaa täyteen mittaansa eikä hänen enää tarvitse kätkeä sisällään olevaa valoa. Olavin lähipiiri on tukea antava ja hyväksyvä. Yhteisöllisyys on vahvaa, ja nyt jälkikäteen ymmärrän, että kirjan henkilöt kannattelivat myös minua kirjoittamisen aikaan, jolloin elämässäni oli muutenkin haasteita. Näytän kirjoittaneeni jonkinlaisen toiveitteni yhteisöllisen elämänpiirin.

Millainen on Hämäränmaa?
Hämäränmaa oli ennen eriniminen, se oli Valomaa. Sitten hämärän voimat pääsivät valtaan, aivan liian helposti ja huomaamatta. Hämärässä tapahtuu yhtä ja toista hämäräperäistä, liittyen lähinnä ihmisarvoon, iloon, elämän nautintoihin, kauneuteen, oikeudenmukaisuuteen… Vastavoimana sadussa ovat Puuihmiset eli Olavin äiti Ishta ystävineen. He kantavat valoa ja tahtovat palauttaa sen Hämäränmaahan.

Miten vertaisit tätä kirjaa muuhun tuotantoosi?
Olav ja Hämäränmaa on 30. julkaistu teokseni. Se on itselleni merkityksellinen luku etenkin kun olen toteuttanut kirjan VaLas-kollektiivin jäsenenä. Samoja teemoja löytyy kenties Pelätin ja rastas -sadusta sekä Unilintu ja Uljas Sankari -kuvakirjasta. Olav ja Hämäränmaa on itselleni jo liian tuttu, koska tunnen itseni ja teemat, jotka mieltäni askarruttavat. Tämä kirja on kuitenkin aivan omanlaisensa eikä sitä siksi oikein voi verrata muuhun tuotantoon kuin sanomalla, että se poikkeaa kaikesta muusta. Sävy ja ääni, ne ovat omanlaisensa. Nautin myös kovasti kuvituksesta, kuten aina, ja tässä sekin on aivan omanlaisensa.

Millaista yhteistyötä teit kuvittaja Seljan kanssa? Millaisia ajatuksia sinulla on sanan ja kuvan liitosta esim. lastenkirjoissa?
Sanan ja kuvan liitto on tilan luomista ja antamista, peilaamista, todeksi tulemista. Itselleni se on kai aika luontevaa, usein jopa pakollista. Hakeudun jatkuvasti kuvittajien ja kuvataiteilijoiden läheisyyteen työssäni (ja vapaa-ajallani!). Minä tein tekstin. Selja teki kuvat. Asuimme eri maissa ja oli korona-aika kun sovimme kuvitusyhteistyöstä. Teimme tiivistä yhteistyötä sähköisesti. Tunnen Seljan ihmisenä samoin kuin hänen taiteelliset päämääränsä, joten kommunikointi oli helppoa. Kenties me serkukset myös jaamme jotain samaa esteettistä näkemystä.  Rakastin Seljan töitä heti. Ne ovat taidetta ja omalta osaltaan samalla myös taidekasvatusta. Ylipäänsä luotan työssäni kuvantekijöihin ja heidän näkemyksiinsä. Omat ’kuvani’ kirjoittaessani ovat jotain muuta ja ne ilmenevät tekstissä.

Jos sinulla olisi kaikki valta, miten tukisit kirjallisuutta (tai kaikkea kulttuuria) Suomessa?
Jos minulla olisi kaikki valta, en ehkä olisi se ihminen, joka olen nyt? Katson asioita enimmäkseen syrjästä, tai mummojen ja lasten tasolta. Se on tärkeää. Me tarvitsemme tässä pienessä maassa moniäänisyyttä, laajaa ihmiskäsitystä, elämän koko kirjoa, marginaalisia vapaita toimijoita. En osaa sijoittaa itseäni valta-asemaan enkä oikein mihinkään muuhunkaan asemaan, jossa ’tiedän’ jotain. Se on osin persoonakysymys, osin valinta ja oma syvä suhde elämään. Kirjallisuus ja kaikki kulttuuri on elämää, ja elämän ilmentäminen sen eri puolilta on tärkeää. Kaihdan ’menestystarinoita’. Arvostan suuresti kirjastolaitostamme, kirjastoalan ihmisiä, koulumaailmaa ja opettajia. He tekevät uskomatonta työtä ja tarvitsisivat ansaitsemansa arvon. Seuraava asia ei liity suoraan kysymykseen, mutta: kaikenlainen lastenkirjallisuuden kategorisointi on turhaa. Lastenkirjat sopivat kaikille. Vanhukset rakastavat lasten kuvakirjoja. Lastenkirjallisuuden arvostus/arvostuksen puute on ikuisuusaihe ja edelleen lastenkirjan näkyvyyttä ja merkitystä joudutaan perustelemaan. Itse uskon vakaasti moniäänisen lastenkirjallisuuden merkitykseen mm. tasa-arvon mahdollistajana, rasismin ehkäisijänä ja kauneuteen kasvattajana. Siksi teen tätä työtä.

---

​Miksi lähdit mukaan VaLas-kollektiiviin? Miten kollektiivi on ollut mukana Olav ja Hämäränmaa -kirjan valmistumisessa?
On ilo ja kunnia saada olla mukana VaLas-kollektiivissa, joka mahdollistaa osaltaan moniäänisyyden toteutumisen lastenkirjallisuudessamme. Juuri tällainen toiminta on tätä aikaa. Se on vapautta. Ensinnäkin, henkinen tuki oli ja on tärkeää: tietoisuus siitä, ettei ole yksin vaan on olemassa kollegiaalinen tuki ja ihmiset, jotka ymmärtävät tasan tarkkaan mistä on kysymys. Toiseksi, sain VaLas-kollektiivilta apua ja käytännön ​

neuvoja, joita ilman en olisi tiennyt mitä tehdä kirjankustantamisen eri vaiheissa. Kollektiivin jäsenistä sain tietenkin alun alkaen myös ammattilukijat, kommentoijat, korjausehdotukset. Sain taittajasuosituksen, joka osui todella kohdilleen. Sain kaipaamani yhteisöllisyyden alalla, jossa olemme monasti aivan liian yksin aivan samoine haasteinemme ja iloinemme.
​

---

SELJA RAUDAS

Olav ja Hämäränmaa on ensimmäinen kirjakuvituksesi. 
Miten vertaisit kirjan kuvittamista siihen työhön, jota teet kuvataitelijana?
Kuvittajan ja taiteilijan työ on aika erilaista, vaikka kumpikin tuottaa kuvia tai visuaalisuutta. Kuvataiteilijana teosten lähtökohta on oma kokemukseni maailmasta tai ihmisenä olemisesta. Teokseni ovat siis ajatteluni visuaalisia ilmentymiä tai visuaalista maailman ja ilmiöiden tutkimista. Joskus työ vie mennessään uusille poluille ja syntyy jotain ennalta odottamatonta, sattumalle on jätettävä myös tilaa. Kuvitustyössä on oltava tarkempi, rajatumpi ja lähtökohtana on tietenkin teksti. Aihe tulee siis ulkoapäin ja työskentely on sikäli erilaista. Innostava teksti kuitenkin vie sisälle tarinaan, joka alkaa elää kuvina mielessäni. Se on samalla haasteellista ja inspiroivaa. 

 Pitääkö lastenkirjaa kuvittaessa siis ajatella kuvaa jotenkin toisin kuin vaikka maalatessa taulua? (Voisiko lastenkirjassa olla abstrakteja kuvia?)
Maalaus on oma vapaa maailmansa. Työskentely on enemmän keskustelua teoksen kanssa, maalaus pyytää lisäämään tai poistamaan jotain, ehdottaa ehkä jonkun ihan uuden suunnan. Kuvituskuvan tulee liittyä tekstiin, rajaus on tiukempi, vaikka tietenkin se voi myös tuoda uusia ulottuvuuksia ja painottaa tekstiä jollain erilaisella tai uudella tavalla. 
Tekstilähtöisyyden ei kuitenkaan tarvitse määrittää kuvaa liikaa, kuvitus voi olla vaikka abstrakti, jos se  vaan tukee ja  kertoo samaa tarinaa. 

Onko sinulla lapsuusaikaisia tai uudempia muistoja kirjojen kuvituksista? Millaisista kuvista pidit lapsena? 
Lapsuudesta muistan erityisesti Rudolf Koivun kuvitukset. Kuvien vahva tunnelma on minulle erityisen tärkeä. Hyvä kuvituskuva on enemmän kuin pelkkää tekstin visuaalista esittämistä. En välttämättä innostu aina  ”pallopää”-kuvituksesta, yksinkertaistaminen jos mikä vaatii taitoa. Digitaalista kuvaa on helppo tehdä, mutta ei välttämättä hyvää jälkeä, se saattaa jäädä etäiseksi ja kylmäksi. Meillä on paljon hienoja ammattitaitoisia kirjankuvittajia. Uudemmista tulee äkkiseltään mieleen Karoliina Pertamon hieno värien ja muotojen käyttö. 


Mitä pidit kuvittamisessa innostavana ja mitä (ehkä) hankalana?
Haastavaa oli lähtökohtaisesti hyvin erilainen työskentely kuin mihin olen kuvataiteilijana tottunut. Se toisaalta oli myös innostavaa, rajojen rikkominen. Maalaan aina omasta maailmastani käsin. Kuvittaessa joudun siirtymään toisen tarinaan ja ajattelemaan kuvien esittävyyttä enemmän. Toisaalta rajaaminen on myös haaste, kokokin. Maalaan työhuoneellani suuria teoksia ja työskentely on usein fyysistä ja käytän kehoni liikettä kokonaisvaltaisesti. Kuvitustyössä kuvakoko on paljon pienempi ja ilmaisu figuratiivista ekspressiivisen maalaamisen sijaan. Piirtämisen taito korostuu kuvittaessa, kuinka esimerkiksi esittää henkilöt tilassa tai toiminnassa luontevina ja anatomisesti ”oikein”. Vauhtiin päästyäni nautin siitä kun tarina alkoi elää myös kuvien kautta. 

Millaisia ajatuksia sinulla on sanan ja kuvan liitosta lastenkirjoissa ja taiteessa ylipäätään? 
Lastenkirjojen kuvat jäävät usein mieleen loppuelämäksi. Ne ovat tärkeitä! Maailman hahmottaminen ja ymmärtäminen juuri katsomalla on lapselle ominaista. Kirjan kuva ruokkii myös mielikuvitusta. Parhaimmillaan kuvan ja sanan liitto synnyttää yhdessä uusia merkityksiä. 

Jos voisit kuvittaa minkä tahansa kirjan tai tarinan, niin mikä se olisi?
Yhteistyömme Katri Tapolan kanssa jatkuu, seuraavassa aikuisille suunnatussa teoksessamme saan tehdä kuvia enemmän taiteilijuuteni kautta. Asuin koronakevään lsraelissa puolison työn vuoksi, ja lockdown ulkonaliikkumisrajoituksineen oli siellä paljon tiukempi kuin Suomessa. Kotiin suljettuna julkaisin omakuvan joka päivä instagramissa. Näistä sisäisen maailman peilauksista lähti idea laajemmin naisen identiteettejä tutkivaan taidekirjaan. Puramme siinä kulttuurisia rakenteita ja kuvat sekä lyhytproosatekstit leikkivät naisen identiteeteillä uusia vaihtoehtoja ja vapautta luoden. Asenteet, ympäristö, kulttuuri, iänmääreet, niihin ei tarvitse muovautua. 
Kuvan ja tekstin liitto on vahva ja ilmaisuvoimainen. Toivottavasti tulee vielä eteen lisää innostavia ja omaan tyyliini sopivia kuvitusmahdollisuuksia.


Mitä ajattelet kuvataiteilijan asemasta Suomessa? Miten suomalaista taidetta ja kulttuuria pitäisi mielestäsi tukea?
Kaikilla taiteentekijöillähän on yleensä tiukkaa ja epätyypilliset työsuhteet enemmän sääntö kuin poikkeus. Kuvataiteilija lienee taloudellisesti ehkä kaikkein huonoimmassa asemassa taiteen alalla toimijoista. Oman työn tekeminen ja esille saattaminen on kallista, galleriavuokrat liikkuvat tuhansissa euroissa ja työhuone- ja materiaalikustannukset ovat mittavat. Suomen taidemarkkinat ovat pienet, teoksia ostetaan harvoin. Kuvataiteilijoiden apurahoitusta tulisi lisätä, huomioiden työskentelyn kustannukset ja työsuhteiden ulkopuolelle jääminen. Kulttuurin tukemiseen kaikissa muodoissa kannattaa panostaa sen yhteiskunnalle tuoman lisäarvon vuoksi. 
​

Tilaa Olav ja Hämärämaa

---

Haastattelija Sari Peltoniemi