Luukku 20. Päivi Lukkarila

LÄHESTYVÄN JOULUN TUOKSUJA (kope)

Osmo oli koko illan kuorinut ja pilkkonut lanttuja, porkkanoita ja perunoita. Nyt olisi pieni hetki vapaata ennen kuin liedellä porisevat juurekset pitäisi muussata ja soseuttaa, sotkea muniin, kermaan ja mausteisiin, korppumurukuorruttaa, kruunata voilla ja laittaa uuniin kypsymään. 

Osmo veti jalkaansa vilttitossut ja luiskahti niillä takapihalle.  Ilta ympärillä oli säkkipimeä, lätisevän märkä ja haisi kevyesti märille villavanttuille. Ehkä jossakin päiväkodissa oli tuuletettu ja sormikosteiden käsineiden aromi oli karannut sieltä ulkoilmaan. 

Läpikuultavat viiksikarvat värähtivät, kun rusakko pyöritteli Osmon mukana tullutta tuoksua nenäonteloissaan. Hyvällepä haiskahti.

Osmo nakkasi juuresten kuoret pihanurmelle. Rusakko loikki niiden luo verkkaisesti. Mies ei ollut huomaavinaan rusakkoa. Rusakko oli kuin miestä ei olisi ollutkaan.

Biojätemylly, nurmilannoitin, ajatteli Osmo rusakosta. Selittämätön ruoka-automaatti, määritteli rusakko Osmon. Juureskattiloista karkaava höyry sumensi keittiön ikkunat. Joulu lähestyi hetki hetkeltä.