LUUKKU 1. ANU HOLOPAINEN

MININOVELLI: ISOT REKAT KULKEE (kope)

Pietu sulki vasemman silmän ja katsoi taivasta, vaihtoi silmää ja tähtikuviot hypähtivät eri asentoon. Laituri selän alla oli päivän jäljeltä lämmin ja malluaisten sirinä kohosi järvestä. Muuten oli ihan hiljaista, vain harvakseltaan kauempaa isolta tieltä kuului auton hurahdus.
    Kääntämällä päätä sivulle näki tasaisena kiiltävän järven pinnan, vastarannalla rajasi taivaan pimenevää heijastusta metsän pikimusta sahalaita. Hämärän uumenista syöksähti vesisiippa ja kahdentui veden yllä eläväksi lepakoksi ja kuvajaiseksi. Tähtiä ei voinut erottaa taivaisesta vesipeilistä, vaikka muutama pilvenhaituva näkyi.
    "Miksi tähtiä ei näy veden pinnasta?"
    Taivuttamalla päätä taakse, niin että se lepäsi päälaen varassa laiturin lautaa vasten, näki isän jalat seisomassa ihan lähellä. Jaloista isä kasvoi korkealle kuin puu.
    "Kai ne myöhemmällä näkyvät, nyt on vielä liian valoisaa."
    Kääntämällä päätä toiseen suuntaan näki lisää avaraa vettä, muutaman pienen saaren järven kalvolle ylösalaisin taittuvine rantakallioineen, kaukaisen majakan jonka laiskan rytmikkäästi iskevä silmä heijastui kirkkaana väläyksenä järvestä.
    ... Räps... Räps... Räps...
    Jokainen valon räpsäys tuntui viivyttelevän ennen näkymistään, joka kerran Pietu ajatteli että nyt, nyt se ei enää jaksa välähtää. Mutta kyllä se aina jaksoi.
    "Miksi majakan valo kumminkin heijastuu?"
    "Se on paljon kirkkaampi. Ja paljon lähempänä. Ei se oikeastaan ole majakka, se on puhelinmasto."
    Pietun mielestä se oli majakka.
    Pietu nosti kädet vatsan päälle ja huokaisi, niin kuin aikuiset joskus tekevät, syvään ja huolekkaasti. Kädet kohosivat, laskivat, huokaus kohahti omissa korvissa. Pietu loksautti hampaitaan ja korvasta kuului vieno poing, uidessa sisään lorahtanut vesi oli vieläkin siellä, kaiutti korvan rumpua. Hän katsoi taas rauhallisena lepäävää järveä ja ajatteli, että hänen päänsä sisällä oli tilkka tuota tummaa, tuoksuvaa vettä.
    Kuului pientä kahinaa, isä istui rantakivelle, toinen polvi sanoi poks ja isä ähkäisi. Isän valkoinen t-paita hohti hämärässä niin kirkkaana, että sen ympärillä pyöri muutama yöperhonen. Pietua nauratti kun hän kuvitteli, kuinka lepakot säntäisivät perhosia pyydystämään, isä säikähtäisi ja juoksentelisi polvet poksuen ympäri pihaa perhoset ja lepakot kintereillään. Vesisiipat tulivat joskus verannalle asti, porrasvalon tai ikkunan loisteeseen metsästämään helppoa saalista, mutta niistä ei yleensä ehtinyt nähdä muuta kuin mustan vilauksen ja toisinaan kuuli pehmeiden siipien läpseen.
    Kohta isä sanoisi, että on Pietun nukkumaanmenoaika, mutta Pietu ei halunnut vielä. Hän antoi käsien levätä vatsan päällä ja kuunteli maailmansa hiljaisuutta. Sitten alkoi kuulua jyminä joka voimistui ja voimistui, se oli vähän niin kuin ukkonen mutta konemaisempi. Pietu pidätti hengitystään ja terästi kuuloaan, järven vettä sisältävä korva humahteli hiljaa.
    "Isot rekat kulkee", isä totesi kiveltään, raapaisi tikulla tulen tupakkaan. Äiti sanoisi että hyi, lopettaisit tuon kokonaan, ja isä sanoisi että minähän poltan vain yhden silloin tällöin. Mutta äiti oli sisällä kirjaa lukemassa. Järven iltakatselu oli Pietun ja isän juttu.
    Pian rekkojen kulkue ehti sillalle, jota suuret puut eivät suojanneet järven suuntaan. Siinä kohdin ääni vääntyili vahvemmaksi ja vesi kantoi sen vastarannalle asti, rrrRRAUUUuuunn, rrrRRAUUUuuunn. Kuulosti siltä kuin tie olisi siirtynyt lähemmäs, kauemmas, lähemmäs, kauemmas. Talon takana mustikkametsikössä rastas havahtui jyrinään ja räksätti vastalauseensa häiriölle.
    "Olisiko jo nukkumaanmenoaika?" isä kysyi. Samalla hetkellä valoviiru liukui taivasta alas, välkähti kärjestään ja sammui.
    "Tähdenlento!" Pietu hihkaisi ja osoitti tyhjää kohtaa taivaalla.
    "Ehditkö toivoa?"
    "Ehdin", Pietu sanoi vaikkei ehtinyt, mutta hän toivoi nyt jos tähti vielä sen kuulisi: että hän olisi huomenna peloton ja reipas, ihan kuten oli soudellessaan järvellä ja nukkuessaan yksin pikkuaitassa ja silittäessään salaa Paavo-ukin isoa mustaa pässiä, vaikka se oli aika äkäinen. Ettei jännittäisi, vaan olisi mukavaa ja saisi heti uusia kavereita.
    "Nyt nukkumaan", isä sanoi, sihautti tupakan kärjen rantavedessä sammuksiin. "Et kai sinä halua olla ensimmäisenä koulupäivänä ihan väsynyt?"