Hellevin talossa palaa valo

(kirjoitettu vuonna 2006, kaivettu esiin Hellevi Salmisen kuolinpäivänä 31.3.2020)

Asuin lapsena Kauhavalla. Hellevikin asui siellä. En tuntenut häntä silloin, enkä voi väittää tuntevani häävisti vieläkään, mutta silti hän tuli ohjanneeksi minua polullani. Ohjaa hän varmasti edelleen, vaikka ohjaamisen luonnetta on vaikea kuvailla. Ehkä ohjaaminen on ihan väärä sana, ehkä pitäisi puhua vaikkapa pehmeästä tönimisestä. Viimeksi huomasin sen, kun tyttäreni luki hänen kirjansa Siipiä vaille enkeli ja juttelimme siitä vähän, sen verran kuin 13-vuotias nyt haluaa kirjoista jutella äitinsä kanssa.  

- Ei siinä paljon mitään tapahtunut, mutta oli se silti hyvä, sanoi tytär. Niin olin itsekin ajatellut kirjaa lukiessani ja koettanut analysoida, mistä se hyvyys sitten syntyy. Mikä pistää lukemaan malttamattomasti, vaikkei tarjolla ole vinkeitä juonenkäänteitä? Ja miksi sitten lopulta tuntuukin siltä, että oikeastaan tapahtui valtavan paljon. Mietin sitä taas.

Silloin kun asuin Kauhavalla, tykkäsin kaverini kanssa lukea kirjoja. Aika varhain saimme vihiä, että Kauhavalla asuu kirjailija, jonka kirjoja on kirjastossa ja jopa kirjakaupassa. Luimme niitä sitten, ehkä vähän turhan pieninä, koska emme oikein pystyneet samastumaan niitten henkilöihin. Sanovat Allisoniksi oli ookoo, mutta Paperisiili ihan tylsä ja kummallinen.

Joka tapauksessa oikea kirjailija asui tavallisessa kodissa ja sillä oli lapsia sekä mies. Ei sitä missään näkynyt eikä siitä juuri puhuttu, mutta siellä se oli talossaan ja kirjoitti kirjoja. Tämä voi tuntua monen mielestä itsestäänselvältä asialta, mutta minulle oli suuri oivallus käsittää, että kirjailija saattoi asua sellaisessa paikassa kuin Kauhava. Siis samassa paikassa kuin minä ja kaverini. Pohjimmiltaan kirjailemisessa siis saattoi olla kyse melko arkisesta asiasta; asiasta, joka oli mahdollinen ja tavoitettavissa. En minä sitä silloin heti oivaltanut ja ajatellut, mutta ajatus asettui sisääni ja oli siellä valmiina odottamassa sitten, kun koitti oikea aika.

Kun sitten oli tullut se oikea aika ja olin jo aikuinen ja muuttanut pois Kauhavalta, ujuttauduin Hellevin vieraaksi. En oikein muista millä livulla, mutta sinne minä menin, kutsuttuna sentään, vaikka vähän jännitti. Oli joulun aika ja Hellevillä oli kuusessa valkoiset koristeet ja pihapuussa valot.

Sinä iltana puhuttiin paljon, minäkin puhuin vaikken yleensä puhu. (Hellevi käsittääkseni puhuu.) Puhuttiin joulusta, syövästä, Kauhavasta, arkkimandriitoista, Veltto Virtasesta, Babylon 5:stä, koirista ja tietysti rockista, kirjoista ja kirjoittamisesta. Hellevi oli sellainen kuin olin ajatellutkin, mukava ja viisas ja inhimillinen. Oli helppo olla, vaikka oli kylässä.

Olen aina haaveillut, että minulla olisi ystäviä, joitten luokse voisi mennä ilmoittamatta ja rojahtaa sohvalle maate. Ystävien ei tarvitsisi ruveta pitämään vimmatusti seuraa eikä keittämään kahvia ja kaivamaan pakastimesta pullaa. Tässä olisi nyt selvästikin ollut sellainen paikka, mutta olin siis jo muuttanut paikkakunnalta. Kävin siellä vain harvoin ja viivyin aina vain vähän aikaa. Siihen ei oikein saanut mahdutettua sitä, että olisi käynyt rojahtamassa Hellevin sohvalle. Ja sitten Hellevikin muutti pois.

Ei kuitenkaan ole mitään muisteluhuuman synnyttämää yltiökohteliaisuutta, kun kerron, että se vierailu jäi mieleeni valonhehkuisena hetkenä, jonka loiste ulottui kauas. Hellevi suhtautui minuun sillä lailla, että tunsin itseni odotetuksi ja tärkeäksi – ja kaltaiseni epävarmat henkilöt tietävät, miten paljon sellainen merkitsee. Toiseksi – niin kuin jo mainitsin – meillä oli paljon puhuttavaa. Sekin on harvinaista. Kolmanneksi: sinä lyhyenä hetkenä sain Helleviltä monta ajatustainta kasvatettavaksi. Osaa olen hoitanut huonosti ja unohtanut, osa kasvaa vähän paremmin.
​
En tarkoita että Hellevi olisi ollut joku guru, joka ylhäisyydestään jakaa opetuslapselle viisauden jyväsiä. Kyse oli pikemminkin siitä, että hänen luonaan tuli esille asioita, jotka olivat minulle outoja ja joihin en ollut tuntenut kiinnostusta tai joihin suhtauduin ennakkoluuloisesti. Tällaisia asioita olivat esimerkiksi ortodoksisuus ja usko ylipäätään sekä pitkäkarvaiset rotukoirat.

Silloin kun vielä asuin Kauhavalla, tapasin lukea Ilkasta Hellevin kolumneja. Muistan erityisesti yhden, joka käsitteli ihailijapostia, tai ehkä pikemminkin lukijakirjettä. Kumminkin sellaista kirjettä, jossa ei ole kalvoikkunaa ja johon saajan nimi on kirjoitettu käsin ja joka voi olla vaikka sininen tai vaaleanpunainen. Muistan halunneeni tulisesti sellaista kirjettä, sekä saada että lähettää. Aina vain sellaiseen kirjeeseen tuntuu tiivistyvän jotakin hyvin tähdellistä. Se on niin kuin vastaus pullopostiin.
​
Tämä on minun sininen kirjeeni sinulle, Hellevi.

Sari Peltoniemi
​Lempäälä 31.3.2020