Ahtaminen alkoi kello viis på eftermiddag, ku isä oli saanu kuusen jalkaan ja mä olin ripustanu oksat täyteen uusia ja vanhoja koristeita. Liikuttavin oli mun ekalla luokalla väsäämä viilipurkin kannesta leikattu sydän, johon oli teipattu kiiltävä kruunukorkki kasvoiks ja keltaisia villalangan pätkiä hiuksiks, silmät oli kaks punaisen tussin jälkeä. Hieno enkeli! Me oltiin aina istuttu på samma sätt. Mummi toisella puolella tummaks vanhentunutta pirttipöytää, äiti mummin vieressä valmiina kiikuttamaan lisää vatsantäytettä keittiöstä, mä mummia vastapäätä, mun vieressä isä, joka isoisän kuoleman jälkeen oli saanu siirtyä pöydän päähän. Onks isä följande? Sitte on mun vuoro istua pöydän päässä. Ei semmosta saa ajatella nyt! Mun mieleen tunki jatkuvasti tommosia älyttömyyksiä. Yritin ottaa ne vastaan lungisti, mutten aina ihan onnistunu. Mulla oli pöydässä hyvää tilaa huseerata. Yritin tyrkyttää mummille kaikkea mahollista herkkua, mut se söi ku pikkulintu. Se ei olis selvästi jaksanu syödä sitäkään vähää, mut se halus esittää että kaikki oli hyvin. Ja koska oli joulu, me muut esitettiin, että me uskottiin sitä. ”Ihmisten pitäisi harrastaa enemmän tällaisia yhteisiä juhlia”, mummi kähisi. ”Tällaisia yhteisiä tapaamisia. Yhdessä vaiheessa oli aina häitä, sitten ristiäisiä. Mutta tässä iässä kaikki tapaamiset tuppaavat olemaan hautajaisia…” Mummin silmät kiilsi kynttilöiden valossa. Mun mielessä kävi, että hyvä kun se sai ajan lääkäriin heti uudenvuoden jälkeen. Sitten saataisiin tietää, mikä sitä yskitti. ”Olisi se mukava ajatus, jos elämä jatkuisi jossain muodossa kuoleman jälkeenkin. Ehkäpä…”, mummin pikku joulusaarna katkesi rajuun yskänkohtaukseen. Se yski ja yski, naama repeämäisillään. Se otti punaisen jouluserviettinsä ja yski siihen, käänsi kasvonsa poispäin pöydästä ja yritti haukkoa happea keuhkoihinsa. Äiti oli kauhuissaan, näytti siltä että sillä oli itku tosi lähellä. Onneks mummin kohtaus loppui, ja se muuttui takaisin omaksi ittekseen. ”Noh, pois kaikki synkeys ja oikein hyvää joulua kaikille!” isä kohotti punkkulasinsa ja katsoi äitiä. Ai niin, joo. Mä ja mummi tehtiin samoin. ”Skål! Ja hyvää syntymäpäivää.” Äiti kiitteli ja pyyhki silmiään. Oli muuten jo toka joulu ku mullekin annettiin vähän punkkua, eikä enää mitään puolukkamehua. Ja toka joulu, kun isoisä ei enää istunu pöydän päässä. 
0 Comments
Kuulin pojasta, joka pakeni pakkasyöhön. Se poika oli tullut pitkän matkan, tänne luoksemme. Laittanut reppunsa lattialle, saanut sängyn ja ruoan, odottanut neljä vuotta sanotaanko lopulta: tervetuloa. Sillä pojalla ei ollut antaa kuin aukkoinen tarina ja äidiltä saatu syntymäaika. Syntymäaikaa ei uskottu, ikää nostettiin vuodella: luusto oli hyvin kehittynyt niin kuin niillä, jotka tekevät työtä kymmenvuotiaasta saakka. Tarinan tulkkasi kelvoton tulkki. Virkailijaa ei voinut vähempää kiinnostaa. Oikeusavustaja ei avustanut. Kukaan ei tiennyt pojasta: hän oli kiltti ja vaatimaton. Hän rukoili ja odotti hiljaa. Hän ei saanut hammashoitoa, hoitoa murtuneeseen käteen tai murtuneeseen mieleen, tilaisuutta paikata tarinansa aukot kun ne vihdoin hänelle valkenivat. Hän ei tuntenut kylmän maan oikeusprosessia eikä kukaan auttanut häntä tulkitsemaan mutkikkaita lakipykäliä. Kuulin pojasta. Hän pakeni eilen yöhön. Poliisi oli sanonut hakevansa hänet hetkenä minä hyvänsä. Hänet pantaisiin säilöön ja palautettaisiin paikkaan, jossa hän ei ollut koskaan ollut. Kuulin pojasta, joka oli tullut pitkän matkan tänne, mutta täällä ei osattu sanoa: tervetuloa! Minä autan sinua, leivon maustekakun, keitän teen, kirjaan tarinasi aukot, lähetän äidillesi terveiset, sillä onhan nyt syntymäpäiväsi ja äitisi tulee iloiseksi kun kuulee, että olet saanut kupin teetä ja tähtitortun. 
Pylväät on koristeltu sinisin valokukin. Tavaratalon helinä on kirkas joulutiukukone. Jouluaattona sarjakuvahahmo, pisamainen lapsi laulaa: ”Maa on niin kaunis.” Onko se joululaulu? Tavaratalo on kiinni jouluyönä. Kukkapylvään kynttilät loistavat monien ikkunoiden läpi kertautuvina tähtinä. 
Osmo oli koko illan kuorinut ja pilkkonut lanttuja, porkkanoita ja perunoita. Nyt olisi pieni hetki vapaata ennen kuin liedellä porisevat juurekset pitäisi muussata ja soseuttaa, sotkea muniin, kermaan ja mausteisiin, korppumurukuorruttaa, kruunata voilla ja laittaa uuniin kypsymään. Osmo veti jalkaansa vilttitossut ja luiskahti niillä takapihalle. Ilta ympärillä oli säkkipimeä, lätisevän märkä ja haisi kevyesti märille villavanttuille. Ehkä jossakin päiväkodissa oli tuuletettu ja sormikosteiden käsineiden aromi oli karannut sieltä ulkoilmaan. Läpikuultavat viiksikarvat värähtivät, kun rusakko pyöritteli Osmon mukana tullutta tuoksua nenäonteloissaan. Hyvällepä haiskahti. Osmo nakkasi juuresten kuoret pihanurmelle. Rusakko loikki niiden luo verkkaisesti. Mies ei ollut huomaavinaan rusakkoa. Rusakko oli kuin miestä ei olisi ollutkaan. Biojätemylly, nurmilannoitin, ajatteli Osmo rusakosta. Selittämätön ruoka-automaatti, määritteli rusakko Osmon. Juureskattiloista karkaava höyry sumensi keittiön ikkunat. Joulu lähestyi hetki hetkeltä. 
Munkkiniemen, Ruskeasuon ja Meilahden tontut notkuivat Seurasaaren sillankaiteella. Kaupunki oli hiljentynyt. Moni oli lähtenyt joulunviettoon, kuka minnekin päin maailmaa. Munkkiniemen tonttu tarjosi työtovereilleen kuumaa mustaherukkamehua ja vastaleivottuja pullia. "Ne on työt tehty tältä vuodelta", hän totesi. "Rovaniemen tontuilla ne vasta alkaa", Ruskeasuon tonttu sanoi. Meilahden tonttu huokaisi. "Ehtiiköhän joulupukki edes poikkeamaan näillä kulmilla?" "Onneksi on varapukkeja. Niin kuin Kallion Keke". Tontut nauroivat tonttuystävälleen, joka isoine vatsoineen ja pitkine partoineen oli heistä kaikkein joulupukkimaisin. "Kallion Kekelle ja muille joulupukeille", tontut toivottivat ja nostelivat mehukolpakoitaan. "Yksi juttu on vielä tekemättä", Meilahden tonttu muistutti. Kaikki kolme tonttua laskeutuivat kaiteelta alas ja puistelivat huolella loskalumia nutuistaan. He kaivoivat paksujen palttoidensa alta toivomusvihkot, irrottivat niistä sidelangat ja heittivät ne ilmaan. Vihot purkautuivat tuulessa ja irtosivut tarttuivat puhurin vietäväksi aina Korvatunturille saakka. Joka sivulle, jokaiselle toivojalle tontut olivat ylimääräiseksi lahjaksi lisänneet hyvää mieltä ja joulurauhaa. 
Oli tavallinen joulukuun päivä, kun Meilahden tonttu saapui ratikalla kauppakeskukseen ja bongasi sieltä perheen, johon kuului kolme äänekästä lasta. "Lelukauppaan!" he kiljuivat vanhemmilleen, jotka olivat toisilleen vannottaneet, etteivät menisi ostamaan muuta kuin lämpimämmät talvihaalarit alennuksesta. Mutta kolme kiukkuista lasta yhdessä pitivät huolen, että kauppakeskus raikui heidän kinuamisestaan ja itkupotkuraivareistaan. Meilahden tonttu piteli korviaan ja liukuportaissa naapurilähiö Töölön tonttukin nosti lakkiaan osanoton merkiksi. Mentiin lelukauppaan. Meilahden tonttu istui ovensuulle huokaisten ja jäi tekemään vihkoonsa merkintöjä, joilla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä – lapset saisivat kaiken tahtonsa läpi ja joululahjansa jo etukäteen. Tonttu oli vajoamassa apatiaan, kun vanhemmista toinen ehdotti: "Mitäs jos kuitenkin vain katseltaisiin leluja ja voisitte sitten toivoa joulupukilta yhden lahjan. Sillä lailla tontut varmasti kuulevat toiveenne." "Joo! Tuolla yksi tonttu juuri katsoo meitä!" pienin lapsista hihkaisi ja osoitti ovensuussa äimistelevää Meilahden tonttua. Tontun yllätykseksi lapset suostuivat vanhempiensa ehdotukseen ja hän merkkasi heidän toiveensa vihkoon. Tonttu oli tyytyväinen: häntä ei ollut unohdettu ja lapset malttaisivat odottaa kunnes joulu tulisi.
Maiskutusta, pureskelua ja hörppimistä. Puheensorinaa, röyhtäilyjä. Imelää ja sakeaa tuoksua, joka leijaili pöydän alle ja sai hänet aivastamaan. Lulu nojasi kuonollaan etutassuihinsa ja odotti. Kohta pitäisi jo sataa saalista. Jouluna lauma söi paljon ja huolimattomasti. Pöydästä saattoi pudota isokin herkkukimpale, puoliksi pureskeltu juustonpala tai kappale kinkkua. Auts. Joku kalisteli työkalujaan lautastaan vasten niin tarmokkaasti, että korviin sattui. Hän mainitsi asiasta. – Lulu hiljaa! isäntä komensi. Haukkuisit itsekin, jos joutuisit virumaan nälissäsi pöydän alla, Lulu ajatteli, muttei sanonut enää mitään. Yhtäkkiä hänen sieraimiinsa kantautui ihana tuoksu. Tytön tuolin alle oli pudonnut pala makkaraa. Lulu lipaisi sen nopeasti suihinsa. Mmm, mielenkiintoista. Joulumakkarassa maistui ruskea keksi, jonka hän oli aamulla löytänyt maton alta. Aika erikoista mössöä, mutta parempaa kuin lanttulaatikko. Ihmiset tekivät joskus ruokailusta vaivalloista. Lanttu oli parasta raakana, suoraan maasta, aivan Lulun parhaan luunkätköpaikan vierestä. Hän odotti toista makupalaa, mutta sitä ei kuulunut. Lulua heikotti jo niin, että hän nousi ylös ja tassutteli pöydän alta tytön viereen. Lauman pienin oli hänen ainoa toivonsa. Tyttö haukotteli suu ammollaan. Makkara erottui mössönä kielen päällä. Lulu toimi ennen kuin ehti ajatella. Hän nosti etujalkansa tytön tuolin reunalle ja lipaisi namipalat parempiin suihin. Vasta kun herkku laskeutui alas kohti masulaukkua, hän tajusi, mitä oli tehnyt. Suurimman rikoksen ihmiskuntaa vastaan. Häntä painui jalkojen väliin ja korvat laskeutuivat luimuun. Lulu kellahti selälleen lattialle ja odotti nöyränä rangaistusta. Mutta kukaan ei suuttunut. Kaikki nauroivat ja taputtivat käsiään. – Hyvää Joulua, Lulu, emäntä sanoi ja rapisutteli jotain. Se oli Lulun oma makkarapötkö. Eikä se maistunut joululta. Nam! 
Hukkaan menivät rahat ja vaiva.
Ja nyt kerron kaikkein pahimman. Opettaja valitsi Herodekseksi Ilona Koivusen!!! Ilona Koivunen on tyttö!!! Opettaja sanoi, että Ilonan ääni on kaikkein kantavin ja komein. Voin kertoa, että tuntui kurjalta, ja sanoin sen opellekin. Sanoin myös, ettei tyttö voi olla Herodes. Ei tyttö voi olla kuningas, senhän nyt tajuaa jokainen. Tytöt ovat prinsessoita ja kuningattaria. Opettaja sanoi, että ehkäpä ensi vuonna on sinun vuorosi, Unto-Pekka. Hänen naamansa näytti kuitenkin siltä, että ensi vuonna varmaan tulee Tiernatytöt ja sitten kaikki muutkin kuin Herodes ovat likkoja. Ainoa toiveeni on, että Joulupukki ei vie opelle lahjoja. Ilona Koivunenkaan ei ansaitse muuta kuin jonkun pehmeän paketin, esim. harmaat sukkahousut. Terveisin Unto-Pekka Kantola” – Minä vastasin Unto-Pekalle heti, arkkitonttu kertoi. – Näin minä vastasin. ”Hyvä Unto-Pekka. Kerron sinulle nyt muutaman asian. Ensinnäkin Ilona Koivunen on oikein sopiva Herodeksen tehtävään. Ehkä et tiedä, että hänellä on myös soitto-orkesteri, jossa hän esittää nykyaikaista musiikkia kavereidensa kanssa. Lisäksi hän osaa soittaa kanteletta ja harjoittelee joka päivä. Toiseksi sinun ei sovi toivoa muille ihmisille lahjoja tai lahjattomuutta. Me täällä Korvatunturilla päätämme siitä asiasta emmekä kysele untopekkojen mielipiteitä. Tärkein asia on kuitenkin se, että sinä voit ryhtyä Herodekseksi milloin haluat. Ei kenenkään muun tarvitse sinua siihen valita. Jos kysyt isoisältäsi, niin hän voi kertoa miten kiersi tiernapoikana talosta taloon laulamassa eikä odotellut mitään joulujuhlia. Sinun pitää vain löytää Murjaanien kuningas, Knihti ja Mänkki. Joulupukin puolesta tämän kirjoitti Korvatunturin arkkitonttu.”
Aamulla on tyyntä kuin tyhjiössä. Me kävelemme katulamppujen kelmeässä valossa kohti koulua. Ei kuulu muuta kuin hiljaisena toistuva vou-ääni. Jonni sanoo, että se tulee luotsiaseman tutkasta. Erik-gubbe moikkaa meitä. Se on ripustamassa kankeaa jouluvaloletkua rantavajansa katonreunaan. Talojen ikkunoihin on ilmestynyt kolmion mallisia sähkökynttelikköjä ja rantatie vaikuttaa jotenkin rauhallisemmalta ja iloisemmalta kuin eilen. – Tiedätkö sä mikä päivä tänään on? Jonni tenttaa mua kuin jotain muistamatonta mummoa. – Perjantai kolmastoista. Mun onnenpäivä. – Lucian päivä, tonttu! – Häh, eikö meidän pitänyt tänään mennä jonkun Lusse-nimisen kissan synttäreille? – Lusse-kissan synttäreille? Jonni repeää hirnumaan kuin hullu hevoslauma. Luokassa tuoksuu pulla. Ulla-ope on asettelemassa meidän leipomia lussekatteja kahvalliseen koriin. Pullien peitoksi se laittaa valkoisen pyyheliinan, jonka muhkurat muistuttavat lumikinoksia. Jenna-Lucia pukee ulkovaatteittensa päälle valkoisen kaavun. Ulla virittää sen päähän sähkökynttiläkruunun ja antaa käteen valkoisen kynttilän. Tumppi ja Frans naamioidaan tähtipojiksi. Ne luikertelevat valkoisiin kaapuihin ja vetävät pipojensa päälle suippotötteröt, jotka on koristeltu joulukuusen kultakarvaköynnöksellä ja kimmeltävillä tarratähdillä. Jonni ja mä olemme punapukuisia tonttuja. Tonttulakit mahtuvat juuri ja juuri pipojen päälle. Kun me tarkastelemme lopputulosta eteisen peilistä, alamme räkättää ihan hulluna. Ulla hiljentää meidät työntämällä kouraamme patterikäyttöiset kynttilänpätkät. – Olisitko sä mieluummin ollut tähtipoika? Jonni kuiskaa. – Ihan sama. Eka kohde on ihan koulun vieressä. Portinpieleen on parkkeerattu punainen monsteritraktori ja isolla ruohopihalla on peräkärry, mönkijä ja pari fillaria. Synkkä armeijanvihreä talo odottaa meitä ylempänä rinteessä. Ulla sytyttää liekin Lucian käsikynttilään ennen kuin koputtaa oveen. – Mikäs porukka täällä koputtelee, naurunaamainen ukko pelleilee. – Tulkaa sisään. Ennen kuin olemme edes kunnolla eteisessä, jokin harmaa karvasalama livahtaa sisään meidän jalkojen välistä ja varastaa koko shown. – Siinä meni se sun Lusse-kattisi, Jonni nauraa. – Tuliko Vaittinen kylään! talon rouva lepertelee ja häipyy jonnekin. Ulla-ope kuiskaa, että odotetaan hetki ennen kuin lauletaan. Me saamme odottaa aika monta hetkeä ennen kuin rouva palaa takaisin pieni lautanen kädessään. Vaittinen kehrää kovalla äänellä, kun se tajuaa saavansa silakanpäitä. Koko laulun ajan lattialta kuuluu hirveä rouskutus: ”Sankta Lucia, (krunts) ljusklara (krunts, krunts) hägring…” Lopuksi Lucia ojentaa koria, ja Risto ja Kaisa nappaavat sieltä lussekattinsa (krunts, krunts). Me laulamme ja tarjoilemme lussekatteja eläkkeellä olevalle luotsille ja entiselle kirjastonhoitajalle. Vaittinen popsii siellä maksamakkaraa. Seuraava talo, ovi ja kop kop kop. Marika-niminen nainen päästää meidät sisään. Se pitää majataloa, esittelee turisteille Fyrön majakkaa ja pyörittää Fyrön kesäkahvilaa, vaikka se oikeasti onkin opettaja. Siellä Vaittiselle tarjotaan kermaviiliä posliinilautaselta. Sen lipitystä tosin ei voi kuulla, kun Marika kailottaa Sankta Luciaa niin kovalla äänellä, että me emme kuule edes omaa lauluamme. Erik-gubbe asuu punaisessa taitekattoisessa talossa. Sen laiturissa on neljä venettä: iso matkavene, puinen jolla ja vanhanaikainen putputtaja sekä alumiinivene, jossa on iso perämoottori. Erik oli majakkamestari ennen kuin Fyrön majakasta tuli automaattinen. – Missä välissä toi tänne ehti? kysyn, kun huomaan Vaittisen Erikin sylissä. – Se tulee tänne aina aamupalakierroksensa jälkeen ja nukkuu koko päivän sisällä, Lucia sanoo. – Se taisi herätä, kun me koputettiin. – Erik sanoo Vaittista Batmaniksi, Tumppi kuiskaa mulle. Erik silittää kehräävää kissaa ja kutsuu meidät keittiöön: – Batman söi äsken kolme siian sydäntä ja härkä-whiskasia kastikkeella. – Vaittinen on koko saaren hyväntahdon lähettiläs, Ulla sanoo. – Siitä on seuraa ja iloa kaikille fyröläisille. – Mut se on silti mun kissa, Lucia muistuttaa. – Ihme, ettei se ole jo hervoton läski, Jonni sanoo. Tutka-antennit ynisevät ympäri ympäri ympäri ja sekoittavat ilmaa. Tähtipojat innostuvat miekkailemaan tähtikepeillään. Ulla joutuu komentamaan niitä monta kertaa ennen kuin on aika koputtaa luotsiaseman oveen.  |
KIRJOITTAJAT
Sari Peltoniemi aRKISTOT
March 2022
AIHEET
All
|
RSS Feed
Site powered by Weebly. Managed by Avaruus.net