Hukkaan menivät rahat ja vaiva. Ja nyt kerron kaikkein pahimman. Opettaja valitsi Herodekseksi Ilona Koivusen!!! Ilona Koivunen on tyttö!!! Opettaja sanoi, että Ilonan ääni on kaikkein kantavin ja komein. Voin kertoa, että tuntui kurjalta, ja sanoin sen opellekin. Sanoin myös, ettei tyttö voi olla Herodes. Ei tyttö voi olla kuningas, senhän nyt tajuaa jokainen. Tytöt ovat prinsessoita ja kuningattaria. Opettaja sanoi, että ehkäpä ensi vuonna on sinun vuorosi, Unto-Pekka. Hänen naamansa näytti kuitenkin siltä, että ensi vuonna varmaan tulee Tiernatytöt ja sitten kaikki muutkin kuin Herodes ovat likkoja. Ainoa toiveeni on, että Joulupukki ei vie opelle lahjoja. Ilona Koivunenkaan ei ansaitse muuta kuin jonkun pehmeän paketin, esim. harmaat sukkahousut. Terveisin Unto-Pekka Kantola” – Minä vastasin Unto-Pekalle heti, arkkitonttu kertoi. – Näin minä vastasin. ”Hyvä Unto-Pekka. Kerron sinulle nyt muutaman asian. Ensinnäkin Ilona Koivunen on oikein sopiva Herodeksen tehtävään. Ehkä et tiedä, että hänellä on myös soitto-orkesteri, jossa hän esittää nykyaikaista musiikkia kavereidensa kanssa. Lisäksi hän osaa soittaa kanteletta ja harjoittelee joka päivä. Toiseksi sinun ei sovi toivoa muille ihmisille lahjoja tai lahjattomuutta. Me täällä Korvatunturilla päätämme siitä asiasta emmekä kysele untopekkojen mielipiteitä. Tärkein asia on kuitenkin se, että sinä voit ryhtyä Herodekseksi milloin haluat. Ei kenenkään muun tarvitse sinua siihen valita. Jos kysyt isoisältäsi, niin hän voi kertoa miten kiersi tiernapoikana talosta taloon laulamassa eikä odotellut mitään joulujuhlia. Sinun pitää vain löytää Murjaanien kuningas, Knihti ja Mänkki. Joulupukin puolesta tämän kirjoitti Korvatunturin arkkitonttu.”
0 Comments
Aamulla on tyyntä kuin tyhjiössä. Me kävelemme katulamppujen kelmeässä valossa kohti koulua. Ei kuulu muuta kuin hiljaisena toistuva vou-ääni. Jonni sanoo, että se tulee luotsiaseman tutkasta. Erik-gubbe moikkaa meitä. Se on ripustamassa kankeaa jouluvaloletkua rantavajansa katonreunaan. Talojen ikkunoihin on ilmestynyt kolmion mallisia sähkökynttelikköjä ja rantatie vaikuttaa jotenkin rauhallisemmalta ja iloisemmalta kuin eilen.
– Tiedätkö sä mikä päivä tänään on? Jonni tenttaa mua kuin jotain muistamatonta mummoa. – Perjantai kolmastoista. Mun onnenpäivä. – Lucian päivä, tonttu! – Häh, eikö meidän pitänyt tänään mennä jonkun Lusse-nimisen kissan synttäreille? – Lusse-kissan synttäreille? Jonni repeää hirnumaan kuin hullu hevoslauma. Luokassa tuoksuu pulla. Ulla-ope on asettelemassa meidän leipomia lussekatteja kahvalliseen koriin. Pullien peitoksi se laittaa valkoisen pyyheliinan, jonka muhkurat muistuttavat lumikinoksia. Jenna-Lucia pukee ulkovaatteittensa päälle valkoisen kaavun. Ulla virittää sen päähän sähkökynttiläkruunun ja antaa käteen valkoisen kynttilän. Tumppi ja Frans naamioidaan tähtipojiksi. Ne luikertelevat valkoisiin kaapuihin ja vetävät pipojensa päälle suippotötteröt, jotka on koristeltu joulukuusen kultakarvaköynnöksellä ja kimmeltävillä tarratähdillä. Jonni ja mä olemme punapukuisia tonttuja. Tonttulakit mahtuvat juuri ja juuri pipojen päälle. Kun me tarkastelemme lopputulosta eteisen peilistä, alamme räkättää ihan hulluna. Ulla hiljentää meidät työntämällä kouraamme patterikäyttöiset kynttilänpätkät. – Olisitko sä mieluummin ollut tähtipoika? Jonni kuiskaa. – Ihan sama. Eka kohde on ihan koulun vieressä. Portinpieleen on parkkeerattu punainen monsteritraktori ja isolla ruohopihalla on peräkärry, mönkijä ja pari fillaria. Synkkä armeijanvihreä talo odottaa meitä ylempänä rinteessä. Ulla sytyttää liekin Lucian käsikynttilään ennen kuin koputtaa oveen. – Mikäs porukka täällä koputtelee, naurunaamainen ukko pelleilee. – Tulkaa sisään. Ennen kuin olemme edes kunnolla eteisessä, jokin harmaa karvasalama livahtaa sisään meidän jalkojen välistä ja varastaa koko shown. – Siinä meni se sun Lusse-kattisi, Jonni nauraa. – Tuliko Vaittinen kylään! talon rouva lepertelee ja häipyy jonnekin. Ulla-ope kuiskaa, että odotetaan hetki ennen kuin lauletaan. Me saamme odottaa aika monta hetkeä ennen kuin rouva palaa takaisin pieni lautanen kädessään. Vaittinen kehrää kovalla äänellä, kun se tajuaa saavansa silakanpäitä. Koko laulun ajan lattialta kuuluu hirveä rouskutus: ”Sankta Lucia, (krunts) ljusklara (krunts, krunts) hägring…” Lopuksi Lucia ojentaa koria, ja Risto ja Kaisa nappaavat sieltä lussekattinsa (krunts, krunts). Me laulamme ja tarjoilemme lussekatteja eläkkeellä olevalle luotsille ja entiselle kirjastonhoitajalle. Vaittinen popsii siellä maksamakkaraa. Seuraava talo, ovi ja kop kop kop. Marika-niminen nainen päästää meidät sisään. Se pitää majataloa, esittelee turisteille Fyrön majakkaa ja pyörittää Fyrön kesäkahvilaa, vaikka se oikeasti onkin opettaja. Siellä Vaittiselle tarjotaan kermaviiliä posliinilautaselta. Sen lipitystä tosin ei voi kuulla, kun Marika kailottaa Sankta Luciaa niin kovalla äänellä, että me emme kuule edes omaa lauluamme. Erik-gubbe asuu punaisessa taitekattoisessa talossa. Sen laiturissa on neljä venettä: iso matkavene, puinen jolla ja vanhanaikainen putputtaja sekä alumiinivene, jossa on iso perämoottori. Erik oli majakkamestari ennen kuin Fyrön majakasta tuli automaattinen. – Missä välissä toi tänne ehti? kysyn, kun huomaan Vaittisen Erikin sylissä. – Se tulee tänne aina aamupalakierroksensa jälkeen ja nukkuu koko päivän sisällä, Lucia sanoo. – Se taisi herätä, kun me koputettiin. – Erik sanoo Vaittista Batmaniksi, Tumppi kuiskaa mulle. Erik silittää kehräävää kissaa ja kutsuu meidät keittiöön: – Batman söi äsken kolme siian sydäntä ja härkä-whiskasia kastikkeella. – Vaittinen on koko saaren hyväntahdon lähettiläs, Ulla sanoo. – Siitä on seuraa ja iloa kaikille fyröläisille. – Mut se on silti mun kissa, Lucia muistuttaa. – Ihme, ettei se ole jo hervoton läski, Jonni sanoo. Tutka-antennit ynisevät ympäri ympäri ympäri ja sekoittavat ilmaa. Tähtipojat innostuvat miekkailemaan tähtikepeillään. Ulla joutuu komentamaan niitä monta kertaa ennen kuin on aika koputtaa luotsiaseman oveen. He ovat hienostuneita ihmisiä. He puhuvat hiljaisella äänellä. He puhuvat kaunista suomea, daria, farsia. He tekevät työtä aikailematta, asettavat sanansa harkiten, näkevät pihalla työvälineet, tarttuvat toimeen. Heidän elämänsä perusta on kunnioitus. He eivät kuulu tähän maailmaan. Erilaisissa asemissa olevat kuuluvat tähän maailmaan. Asemissa olevilla on paikkansa tässä maailmassa. Puut puhuvat minulle yhä. Heidän Korkeutensa, männyt, heidän huminansa, heidän käpynsä kertovat olleensa täällä jo pitkään. Olen kuunnellut puita kaksi päivää. Tutkiskellut mitä ilmassa on, mitä maan alla. Vanhoilla haavoilla on neljänkymmenen metrin juuret, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. Kun haavan kaataa, se kasvattaa juuriversoja metsän verran. Jos taas kaadetun haavan kantoon laittaa myrkkyä, vesominen estyy ja muutkin haavat kuolevat. Olen kuunnellut vanhoja haapoja ja omia ajatuksiani. Muistanut: se mitä vahvistetaan, vahvistuu. Olen ajatellut juuriyhteyttä ja sen voimaa. Miten yksi kaatuu ja sata versoo. Olen kulkenut ajatuksissani aluskasvillisuudessa, heidän alhaisuutensa, kävelen heidän päällään ja kiitän. Olen paennut vaikkei minun tarvitse sillä minua ei odota ulkomaalaislain pykälän 88 1. momentin 1 ja 2 kohdassa tarkoitettu kuolemanrangaistus tai telotus, kidutus tai muu epäinhimillinen tai ihmisarvoa loukkaava kohtelu. En ole ulkomaalainen, olen sisämaalainen. Kuulun tähän maailmaan. En voi paeta tästä maailmasta. Saunon pakkopalautuslennon lähdön hetkellä, pakenen Aprikoosikylään. Puut suojaavat minua. Hienostuneet kaunismurteiset ihmiset ahertavat yhä töissään. Heidän ystävänsä ovat paenneet tästä maasta. Tämä maa on heille vaaraksi. En ollut koskaan ennen kuullut Aprikoosikylästä, en aprikoosipuusta, jonka he istuttivat isieni maille. Isäni kääntyilivät mielissään haudoissaan. Joku tosin sanoi: Eikö tuo nyt ole vähän liikaa. Vastasin hiljaisella äänellä: Ei, vaan liian vähän. Liian vähän aprikoosipuita kasvaa tässä mäntymetsässä. Ei männyillä ole mitään aprikooseja vastaan, ja puut, he ovat ainoat Heidän Korkeutensa, joita tässä maailmassa kumarran.
Kerttu-Anteron nimi ei oikeasti ollut Kerttu-Antero, mutta sitä ei kukaan enää muistanut. Kun Kerttu-Antero oli vielä äidin vatsassa, äiti sanoi: ”Jos se on tyttö, se on Kerttu.” Isä sanoi: ”Jos se on poika, se on Antero.” ”Kerttu-Antero siis”, äiti ja isä sanoivat ja nauroivat.
Kerttu-Antero piti nimestään, koska joinakin päivinä hän halusi enemmän olla Kerttu ja toisina päivinä Antero. Joskus oli hauskaa kerttuilla ja toisinaan taas anteroida. Mutta nyt oli kamala päivä. Tukanpesupäivä. Viimeksi kun tukka oli pesty, toiseen silmään oli mennyt sampoota. Silloin Kerttu-Antero oli päättänyt, että tukanpesu oli turhaa. Kerttu-Antero piiloutui sohvan alle. Kerttu-Antero puhalteli pölypalloja, se oli hauskaa. Hän kokeili tukkaansa. Se oli ihan puhdas, ei siinä ollut likaa. Miksi piti pestä, jos ei ollut likaa? Tukassa ei ollut hämähäkinseittejä ei linnunpesiä ei mutaa ei hiekkaa ei legoja ei vessapaperia ei spagettikastiketta eikä ketsuppia varsinkaan. Tukka oli ihan sileä, ja kun Kerttu-Antero painoi päänsä sohvaan kiinni, nousi tukka hauskasti pystyyn. Kerttu-Anteron tukka oli puoliksi pitkä ja puoliksi lyhyt, koska yhtenä päivänä hän oli löytänyt sakset ja kokeillut vähän, miten ne leikkaisivat tukkaa. Kun toinen puoli oli leikattu, äiti oli tullut ja ottanut sakset pois. – Kerttu-Antero, kylpy odottaa, äiti huhuili. Kerttu-Antero pysyi hiljaa piilossaan. – Jos tulet pesulle, niin Kalle ja Tuike saavat tulla huomenna leikkimään koko päiväksi, isä sanoi. Kalle ja Tuike olivat Kerttu-Anteron parhaat kaverit. Vain toinen heistä osasi puhua. Kalle oli pehmoapina eikä siksi puhunut. Mutta Kerttu-Antero ei edelleenkään halunnut, että hänen tukkaansa koskettaisiin. Hän halusi, että Kalle ja Tuike tulisivat eikä tukkaa pestäisi. Sohvan alla alkoi olla tylsää. – Saat itse pestä tukan, äiti sanoi. – Minä vaan vähän autan. – Haluatko päärynä- vai omenasampoota? isä kysyi ja näytti omenan- ja päärynänmuotoisia pulloja sohvan alle. – En halua, sanoi Kerttu-Antero ja kaivautui syvemmälle. Äiti ja isä lähtivät sohvan luota. – Ota sinä päärynäsampoo, niin minä otan omenasampoon, kuului äidin ääni kylpyhuoneesta. Äidin ääni sekoittui veden ääneen. – Tuoksuupa tämä ihanalta! Harmi vaan, kun Kerttu-Anterolle ei jää mitään, isä sanoi. – Niin, on se harmi, äiti sanoi. Mitä! Eivätkö ne jättäisi hänelle mitään? Kerttu-Antero luikahti nopeasti sohvan alta ja juoksi kylpyhuoneeseen. – Minä haluan päärynää ja omenaa! Minun tukalla on nälkä, Kerttu-Antero huusi ja asettui kylpyammeeseen. – Annetaanko me näitä Kerttu-Anterolle? isä kysyi äidiltä. Oli ihan hiljaista. Ei kuulunut yhtään mitään. – No ehkä vähän, äiti sanoi sitten. Ja Kerttu-Anteron kylpyammeeseen laitettiin ihanan lämmintä vettä, ja Kerttu-Antero sai itse laittaa omenasampoota sille puolelle, jossa oli vähemmän tukkaa ja päärynäsampoota sinne, jossa tukkaa oli enemmän. Kerttu-Antero osasi pitää päätä taaksepäin, eikä yhtään sampoota mennyt silmiin. Ei vasempaan eikä oikeaan. Ja sitä, että äiti vähän auttoi, Kerttu-Antero ei edes huomannut. Kylvyn jälkeen hän vähän kerttuili ja vähän anteroi, ja se tarkoitti suunnilleen tätä: kikatusta, riehumista, nakupelleillyä, huoneesta toiseen juoksemista, hammasharjan piilottamista. Sitten Kerttu-Antero olikin niin väsynyt, että hän jaksoi hädin tuskin seistä, kun isä auttoi hänelle pyjamaa päälle. Kerttu-Antero näki unta, että hän ui sampooaltaassa ja saippuakuplia lenteli hänen päänsä yläpuolella. Kun hän avasi silmänsä, Tuike ja Kalle seisoivat hänen vuoteensa vieressä. – Mitä leikitään? Tuike kysyi. (Ja Kallekin, koska se oli aina samaa mieltä kuin Tuike.) – Leikitään tukanpesua, Kerttu-Antero sanoi. – Sopii! Tuike ja Kalle sanoivat.
Luku 4 kirjasta METSÄLAMMIKON HIRVIÖ (kope)
Seuraava päivä nousi kauniina ja lämpimänä. Saku, Sussa ja Siiri olivat ihmetelleet ja tutkineet edellisen illan erikoista käsinettä, mutta nyt se oli jo menettänyt uutuudenviehätyksensä. Kukaan lapsista ei ottanut sitä edes puheeksi, vaan he lähtivät metsään samoilemaan.
– Minä huhuilen teille aina välillä, mummi sanoi. – Älkää menkö äänen kantaman ulkopuolelle. Ja pitäkää itsekin meteliä, niin karhu osaa väistää teitä. Viimeisen virkkeen mummi lisäsi pilke silmäkulmassa, mutta se nakersi silti Sakun ja Sussan samoiluintoa hiukan. Siiri sen sijaan sai lisää puhtia. – Ai niin, se karhu! Mä otan omenan taskuun, niin voin kesyttää sen jos se tulee vastaan. – Älä ole noin tyhmä kakara, Sussa aloitti, mutta mummin kulmien rypistys esti häntä jatkamasta sättimistään. – Kyllä paikalliset tietäisivät, jos karhu olisi tullut takaisin, ukki vakuutti. – Soittelin eilen Pirttilän isännälle traktorin lainasta, ja hän kertoi kiertäneensä karhukoiriensa kanssa metsänreunoja harva se päivä. Koirat eivät ole haistaneet mitään. Se rauhoitti kaksosten mieliä, Siiri puolestaan näytti pettyneeltä. Yhtä kaikki he lähtivät lompsimaan metsään, kumisaappaat jalassa kyykäärmeiden varalta ja hyönteiskarkotteelta tuoksuen, sillä lämmin alkukesä oli saanut hyttysparvet liikkeelle. Täkäläinen metsä oli aivan erilainen kuin kotoisa Kilikorpi, joka oli pääosin valoisaa lehtipuuvoittoista sekametsää, ja asutusten liepeillä hoidettu puistomaisen siistiksi. Isovanhempien mökkiä saartava metsä sen sijaan oli kuin keijujen ja peikkojen satumetsä, täynnä suuria, naavaisia, natisevia puita, synkänvihreitä kuusia ja punarunkoisia mäntyjä, vain harvakseltaan koivua, haapaa tai harmaaleppää. Suurien puiden varjossa kasvoi eri-ikäisiä pienempiä puita sekä hopeakylkisiä, neulattomia, pystyyn kuolleita kelopuita. Maassa lojui siellä täällä enemmän tai vähemmän lahonneita kaatuneiden puiden runkoja, joiden pystyssä törröttävät juurakot olivat kuin nukkuvan jättiläisen takkuisia hiuksia. Sussa oli ennen lomaa lukenut kirjan Hobitti eli Sinne ja takaisin, jota lapset nyt alkoivat roolipelata Sussan asiantuntevalla johdolla. Saku oli pakannut matkalaukkuunsa saman kirjan mökkilukemiseksi, ja hän päätti tarttua siihen jo samana iltana. Siiri sai mieluisan roolin Klonkkuna, ja hän kirmasi kauemmas metsään odottamaan Bilbo Reppulin saapumista. Tarinan juonesta joustettiin sen verran, että Saku pääsi mukaan seikkailun tähän vaiheeseen yhden kääpiön roolissa. Sakun ja Sussan lähestyessä tunkeilijoista tietämätöntä Klonkkua he kuulivat läiskytystä. – Onko täällä jossain vettä? Saku ihmetteli, sillä hänen tietääkseen Pölhönjärvi oli ainoa vesistö mökin lähistöllä. Sussa kohautti olkapäitään. – Ehkä sadevettä on kertynyt johonkin painanteeseen. Nyt mennään, Bombur! Kuulen jotakin! – Kalaa, kalaa, metsästän kalaa, Siirin ääni jupisi edessäpäin. Kaksoset saivat Klonkun näköpiiriinsä, ja tyttö tosiaan kyykisteli lätäkön laidalla läpsyttämässä vettä kädellään. Eikä minkään pienen lätäkön, vaan keskellä metsää oli ainakin kymmenen metriä laaja lammikko, melkein kuin pikkuruinen lampi. Vesi oli liejuisen ruskeaa, eikä pinnalta katsoen kyennyt näkemään, kuinka syvä lammikko oli. – Onko täällä ollut tämmöinen ennenkin? Saku ihmetteli, hän alkoi epäillä jo omaa muistiaan. He leikkivät joka kesä metsässä, kai he olisivat näin ison lätäkön huomanneet? Lisäksi tässä kohdin oli vähemmän varjoisaa kuin muualla metsässä, ja ylöspäin tähytessään Saku näki lammikon toisella puolen kasvavien kuusien menettäneen latvojaan ja oksiaan. Näytti siltä kuin jokin olisi raapaissut kuusikkoa silmittömästi ja suurella voimalla, rungoista törröttävät oksantyngät ja katkenneet latvat olivat kärjistään rosoisia. – En mä muista, mutta jospa se on kaivettu tänne keväällä, Sussa totesi. – Mitä sä nyt yhtä lätäkköä ihmettelet? Jatketaan leikkiä. Bilbo Reppuli meni puhuttelemaan loiskuttelevaa Klonkkua, mutta Saku jättäytyi sivuun. Hän etsi maasta pitkän kepin, puolet itseään pidemmän, karsi siitä pienet haaraoksat ja tunnusteli sillä lätäkköä. Aivan vesirajassa oli matalaa, mutta muutamaa sohaisua edempänä hän joutui jo kumartumaan melkein kaksin kerroin, ennen kuin tavoitti kepin kärjellä pohjan. Se ei tuntunut pehmeältä mutapohjalta, vaan merkillisen kovalta. Hän tökkäsi vähän kovempaa ja kuuli vaimean, onton kumahduksen. Ei se äänestä päätellen kiveäkään voinut olla. Ehkä vettynyt, uponnut puunrunko? Mutta se kuulosti ontolta, ja jotenkin metalliselta. Saku hämmenteli kepillä vettä, mutta se oli niin sameaa, ettei ollut toivoakaan nähdä pohjaan asti. Hän käänsi katseensa taas riivittyihin kuusiin ja oli varma, että ne liittyivät jollain tapaa metsään ilmestyneeseen lammikkoon. Mutta miten? Mietteet katkesivat lyhyeen, kun selän takana rasahti. Hän kiepahti ympäri ja tähyili puiden sekaan, ja oli näkevinään varjon häilähtävän vähän matkan päässä. Tukanjuuressa kihisi jännitys, kun Saku kuvitteli karhun kurkistavan pian kuusen takaa, ja varuiksi hän alkoi paukuttaa kepillä kannon kylkeä. – TRALLALLAA! Saku rallatti niin että puiden latvoissa raikui, säikäyttäen Sussan ja Siirin. – Mitä ihmettä sä hoilaat? Sussa valitti. – Kauhea meteli! – Ihan kuin tuolla olisi liikkunut joku, Saku sanoi varomattomasti ja osoitti kepillään. Hän tajusi virheensä saman tien, kun Siiri säntäsi Sakun katseen suuntaan kaivaen omenaa taskustaan. – Et mene sinne! Saku karjaisi, mutta Siiriä ei kielto kiinnostanut. Tyttö vilahti salamana näkyvistä, risukko vain ratisi kun hän etsi karhua. – Tule tänne, saat omenaa, Siiri kutsui, ja kaksoset kiiruhtivat perään. – Nallukkaaa! Saku näki jo mielessään Siirin puoliksi karhun kidassa, mutta nopeasti kävi selväksi, että otus oli häipynyt tiehensä, oli se sitten ollut karhu tai jokin muu. Rapistelijasta ei löytynyt jälkeäkään, ja Saku alkoi arvella, että kyseessä oli ehkä sittenkin ollut vain lintu tai myyrä. Pienetkin eläimet saattoivat metsässä aiheuttaa kokoaan suurempaa ääntä, varsinkin jos kuulija oli virittynyt huomaamaan karhun ennen kuin se huomaisi hänet. – Haluatko sä leikkiä meidän kanssa vai et? Sussa tiukkasi Siiriltä, joka yhä tähyili toiveikkaana ympärilleen. – Te olette ihan PASKOJA! Siiri tuiskaisi takaisin. – Säikytitte karhun pois. – Siiri! Mä kerron äidille, että puhuit rumia, ihan varmasti kerron, Sussa uhkasi. – Ja kukahan se rynnisti omena kourassa ympäri metsää ja piti meteliä kuin tankkipataljoona? Tuommoista mölyapinaa säikähtää leijonakin! Seurasi lyhyt ja kiivas kiistely, joka päättyi Siirin marssiessa mielenosoituksellisesti pois. – Ei me voida päästää sitä yksin menemään, Saku sanoi, vaikka juuri sen hän olisi mieluiten tehnyt. Päätyköön karhun välipalaksi, mokoma kakara. Mummi ja ukki kuitenkin toruisivat kaksosia, jos he eivät pitäisi pikkusiskosta huolta, joten he kiiruhtivat Siirin kannoille ja kolmikko käveli mökin suuntaan mököttävän hiljaisuuden vallitessa. Veden välke näkyi jo puiden lomasta, kun Saku kuuli taas vaimeita risahduksia. Niitä kuului tasaisin välein, kuin hitaiden askelten rytmissä. Hänelle tuli voimakas aavistus, että jokin seurasi heitä hiljaa tarkkaillen, haluamatta tulla huomatuksi. Ei kai karhu sellaista tekisi? Eläin joko pakenisi tai hyökkäisi kimppuun, ei hiiviskelisi salakähmäisesti kuin vakooja. Saku jättäytyi pari askelta siskojen taakse ja kurkisti olkansa yli peläten, mitä näkisi. Takana oli kuitenkin vain kuusia, mäntyjä, pehmeiden rahkasammalmöykkyjen peittämiä kantoja, puolukanvarpuja ja muuta metsään kuuluvaa. Mutta – hetkinen! Heilahtivatko tuon kuusen riippuvat oksat, kuin jokin piileskelisi niiden alla? Tuuli se ei ollut, sillä oli aivan tyyntä. Sakua kadutti jo, että hän oli katsonut taakseen. Hän vakuutteli mielessään itselleen, että villi, suuri metsä se vain sai kuvittelemaan kaikenlaista.
Luku 3 kirjasta METSÄLAMMIKON HIRVIÖ (kope)
Lasten saunottua ja roiskittua järvessä kyllikseen isovanhemmatkin kävivät nauttimassa löylyistä. Saunan päälle ukki alkoi laittaa ruokaa, ja sillä välin Saku, Sussa ja Siiri menivät mummin seuraksi tarkistamaan, millaista tuhoa karhu oli saanut aikaan marjapensaikossa.
– Eiköhän näistä vielä marjoja saa, mummi arveli tutkaillessaan tilannetta. – Muutenkin olisi pitänyt jo vähän karsia. Kokonaan katkenneita oksia oli lopulta melko vähän, sillä pensaiden oksat olivat sitkeää tekoa. Lapset alkoivat pöyhiä littaantuneita pensaita ryhtiin ja painella repsottavia juurakoita takaisin multaan. Mummi naksi liian pitkiksi kasvaneita oksia lyhyemmiksi, jotta pensaat tekisivät parempaa satoa. – Mitä Alli sanoi siitä karhusta? Siiri kysyi toiveikkaana. – No, oli täällä tosiaan liikuskellut nuori erauskarhu keväämmällä, mummi sanoi. – Onko sen nimi Eraus Karhu? Siiri kysyi. – Ei, kun eraus on semmoinen, jonka emo on jo hätistänyt pois luotaan, mutta se on silti vielä vähän lapsi, mummi selitti. – Se ei ihan vielä tiedä kaikkea, mitä karhun elämästä pitäisi tietää, ja saattaa liikuskella liian lähellä ihmisiä. Kyläläiset oli hätistelleet karhun kauemmas metsiin, eikä siitä ole tehty havaintoja enää moneen viikkoon. – Voi raukkaa! Siiri huolestui. – Ei kai sille tehty mitään pahaa? Kai se osaa etsiä ruokaa, vaikkei sillä ole enää äitiä? – Kyllä varmasti osaa, mummi hymyili Siirille. – Emo opetti sille tärkeimmät millä se pääsee alkuun, mutta aika paljon pitää oppia itse, ihan kuten ihmislastenkin. Eikä sitä satutettu, säikytettiin vain ihan pikkuisen, jotta se ymmärtäisi pysyä ihmisten pihoista poissa. Siinä oli käytetty karhukoiria apuna, mutta ne pidettiin hihnassa ja saivat vain haukkua. Siirin kasvoille nousi huojentunut ilme. Sakukin helpottui kuullessaan, ettei karhua ollut enää viime aikoina näkynyt. – Hei, hyi! Sussa huudahti äkkiä ja nosti jalkansa kiireesti maasta ylös. – Onko siellä käärme? Siiri säntäsi innoissaan lähemmäs. – No ei! Mä vaan säikähdin, että astuin sammakon tai jonkun päälle, Sussa sanoi ja kumartui poimimaan jotain pensaan juurelta. – Mutta se onkin… käsi? Sussa roikotti sormenpäissään jotakin, joka tosiaan näytti harmaanvihreältä, pitkäkyntiseltä kädeltä. Tällä kertaa Siiri alkoi yökötellä ja pakeni kauemmas, mutta Saku tuli uteliaana lähemmäs. Karhut olivat pelottavia, mutta irtonainen käsi tuskin hyökkäisi omin päin kimppuun. – Mitäs ihmettä? mummikin hämmästyi ja nosti kaulanauhassa roikkuvat silmälasit silmilleen. – Onko se hirviön käsi? Siiri kysyi yhä inhosta irvistellen. Sussa, Saku ja mummi kerääntyivät ihmettelemään löytöä, joka ei sentään ollut käsi. – Se on käsine, Sussa sanoi peittelemättä huojennustaan, ja uskalsi ottaa paremman otteen esineestä. – Onkohan se puutarhahanska, joka on maatunut tuolla pitempään? Mutta kummallista ainetta, ei tunnu yhtään nyppylähanskalta. – Ei se puutarhakäsineeltä oikein näytäkään, mummi arveli tutkailtuaan tarkemmin. – Ja siinä on vaan neljä sormea, Saku huomasi. Mummi tunnusteli hansikasta ja käänsi sitä ranteesta nurinpäin. Sisäpuoli oli aivan samanlainen kuin ulkopuoli, melko paksua mutta taipuisaa, hiukan joustavaa ainetta. Kynnet eivät olleet perinteiset käyrät, terävät hirviökynnet, vaan niiden kärjissä oli erilaisia muotoja. Yksi kynsi pyöristyi ohueksi putkeksi, toinen litistyi kuin ruuvimeisselin pää, kolmas leveni pieneksi renkaaksi jossa oli kohokuvioinen tähti. Peukalossa taas ei ollut kynttä ollenkaan. – Onpa tosiaan erikoinen, mummi totesi. – Muistuttaa nahkaa, mutta ei se kyllä nahkaa ole. Mitään saumoja ei ole missään. Ja minkä ihmeen takia käsineessä on tuommoiset kummalliset kynnet? – Ihan kuin ruuvimeisselisarjassa, missä on erilaisia päitä, Sussa sanoi. – Mutta ei ne käsineen sormissa tunnu oikein fiksulta ratkaisulta, niitähän pitäisi pystyä pyörittämään. – Sen täytyy kuulua naamiaispukuun, Saku lausui ääneen ainoan selityksen, joka kuulosti hänestä edes etäisesti järkevältä. Kysymyksiä jäi silti yhä paljon, ja Sussa lausui ensimmäisen ääneen. – Naamiaispukuinen karhu on teutaroinut pensaikossa? hän ihmetteli. – Tai minkä takia joku ihminen tulisi tänne keskelle metsää naamiaispuvussa pensaita repimään? – En minäkään kyllä ymmärrä, Sakun oli myönnettävä. – Mutta ihmiset nyt tekee joskus ihan hölmöjä juttuja. Jos vaikka jollain naapurimökillä on ollut, öh, Halloween-juhlat? Siiri oli päässyt yli inhotuksestaan, kun kyseessä ei ollutkaan oikea käsi. Hän tunki mummin käsivarren alta kurkistamaan. – Sehän on hieno! Saanko mä sen? – Et varmasti saa! Sussa älähti. – Mä sen löysin. Mutta se on ihan multainen, kaipa sen voi pestä? Mummi hypisteli yhä käsinettä suurella mielenkiinnolla. – Kyllä kai tämä vettä kestää, hän arveli. – Onhan se tuolla maassa lojuessaan kastunut sateessa moneen kertaan, eikä ole pahemmaksi mennyt. He menivät rantaan ja huuhtelivat hansikkaan huolellisesti. Veteen irtosi runsaasti multaa ja muuta likaa, mutta väri ei juurikaan pesusta kirkastunut, käsine oli edelleen harmaan vihertävä. Nyt he kuitenkin näkivät tarkemmin aineen, josta käsine oli valmistettu. Pinta ei ollutkaan aivan sileä, vaan koostui pikkuruisista, pyöreistä, hyvin ohuista limittäisistä levyistä, kuin kalan suomuista. Sussa käänteli käsinettä auringon valossa, joka heijastui kimaltaen suomujen reunoista. – Uskallatko laittaa sen käteen? Saku virnisti. – Miksen uskaltaisi? – Jos se vaikka kasvaa kiinni ja muuttaa sut vesiliskoksi. Sussa tuhahti ja sujautti kätensä hansikkaan sisään. Hänen kasvoilleen levisi kauhistunut ilme. – AIIII! SE PUREE! POLTTAA! AAAAaaarrrgghh… Sussa kiemurteli ja heittäytyi lopuksi maahan, kieli suusta roikkuen. Siiri kirkaisi ja vetäytyi mummin taakse. – Hah hah, Saku sanoi. – Huono esitys. Sussa hihitti ja nousi seisomaan pudistellen roskia paidastaan. – Mutta Siiriin meni täydestä! – Eikä mennyt, Siiri protestoi kiukusta kihisten. – Mä vaan leikin mukana, tiesin koko ajan että sä pelleilit. – Noh, noh, mummi tasoitteli, ennen kuin tilanne laukeaisi kunnon riidaksi. – Pannaan se käsine hetkeksi syrjään ja mennään katsomaan, mitä hyvää ukki on laittanut ruoaksi. JAKELU YMPÄRI MAAILMAA E-kirja on saatavilla Amazonin kautta maailmanlaajuisesti. Emme myöntäneet Amazonille yksinoikeutta kirjan levitykseen, mutta lainausoikeuden annoimme. Sopimuksen tekeminen Amazonin kanssa oli mutkatonta. Sovimme mm. maksuista ja veroista. Tällaisen pienen kirjan kanssa on helppo kokeilla kaikenlaista, kuten juuri e-kirjojen tekemistä ja kääntämistä. Nämä kokeilut ovat sitten opiksi, kun ensi vuonna julkaistaan VaLas-kirjoja. Muutama kirjahanke on jo pitkällä, ja niistä voinemme kertoa alkuvuodesta. Father Christmas ja willow grousen vaiheista maailmalla kirjoitamme myöhemmin lisää.
Sari Peltoniemi Antti Tammela Karhu riisui kypärän ja istahti katselemaan järvelle. Järven pinta oli tasainen, yhden yön jäässä, ja karhu oli hämmästynyt. Se maistoi puolukkaa ja tuli nuuhkaisseeksi turkkiaan. Se mietti, miten saisi hajun pois karvoistaan. Karhun turkki oli kärventynyt ja haisi palaneelle.
– Oli se rankkaa, karhu mutisi. Järvi näytti rauhalliselta, kaislat kahisivat ja illan hämärtyessä jään pintaan heijastui sameita tähtiä. Karhu ajatteli, että se oli lähtenyt matkaan huonoissa varusteissa eikä rakettikaan ollut enää kunnossa. Ihmisen haju törmäsi järven suunnasta karhun nenään ja kiemurteli rantaan. Oksat ryskyivät. Karhu aikoi karata, mutta ei ehtinyt edes kääntyä, kun Reino Metsä-Hattunen seisoi sen edessä, nosti hattuaan ja tervehti. – Kylläpä sinä haiset, Metsä-Hattunen sanoi. – Karvat kärventyivät kun tulin ilmakehään, karhu sanoi. Sen silmät harhailivat haaleina. Katse tuli jostain kaukaa. – Täällä ollaan jo näin pitkällä. – Syksy on pitkällä, Metsä-Hattunen sanoi. – Miksi sinä et ole nukkumassa? – Nukkumassa? karhu ihmetteli. – Karhut syövät syksyllä mahansa täyteen ja nukkuvat koko talven. – Koko pitkän talven? karhu kysyi. Reino Metsä-Hattunen raapi päätään. Tämä oli kummallinen karhu. Kuin puusta pudonnut. Tokkurassa. Se ei tiennyt mitään karhujen elämästä. – Mistä sinä tulit? Reino kysyi. Karhu viittasi tassullaan taivasta kohti ja sanoi: – Tuolta päin. Ison karhun tähdistöstä. – Sillä lailla! Reino sanoi. – Että oikein avaruuskarhu! Karhu on mennyt sekaisin, mietti Reino. Tänä syksynä ei ole ajoissa satanut lunta. Karhu näytti väsyneeltä. Se pitäisi saada nukkumaan. Mutta ensin sille pitäisi löytää pesä. Reino oli ystävällinen ja avulias mies. Hän lupasi lähteä karhun kanssa pesää etsimään ennen kuin uupunut karhu aiheuttaisi vahinkoja, söisi lenkkeilijän tai muuta sellaista. – Kiitos, karhu sanoi ja sovitteli kypärää päähänsä. – Kävellessä ei yleensä tarvitse kypärää, Reino sanoi. Hän mietti, miten tokkuraisen karhun saisi kääntymään karhujen tavoille. Puiden välissä vilkkui jotain kiiltävää. Oliko joku pudottanut tynnyrin metsään? Rannan notkelmassa ei edellisenä päivänä ollut mitään, mietti Reino. – Ison karhun raketti! Nokka lytyssä, karhu vaikersi. Toden totta. Raketilta se näytti Reinonkin mielestä. Karhu avasi vääntyneen oven ja pujottautui rakettiin. Johdot olivat irronneet ohjauspaneelista ja törröttivät sumppuna. Karhu viittasi Reino Metsä-Hattuselle että hänkin tulisi katsomaan. Raketin pellit olivat taipuneet lommoille ja mittarit sinkoilleet ympäriinsä. – Tällä ei enää lennetä, Reino sanoi ja ravisteli päätään. – Ei, karhu murahti. Se näytti neuvottomalta. – Parasta että menet nyt nukkumaan, Reino sanoi käytännöllisesti. – Keväällä kyllä tiedät, miten karhuna ollaan. – Jaaha, sanoi karhu. Sitten he menivät etsimään maakuopan, joka päälle oli kaatunut kuusen runko, karhu ryömi kuoppaan ja kaapi sammalia peitokseen. Hetken päästä rungon alta alkoi kuulua karhun kuorsaus. Reino Metsä-Hattunen istui rungolle ja kaivoi repustaan termospullon. Kahvia juodessaan hän kuvitteli onnellisia lapsia, jotka löytäisivät raketin keskeltä metsää. Metsä-Hattunen nousi ja päivitteli outoa tapahtumaa. Sitten hän lähti kulkemaan mökilleen. – En uskoisi, jos en itse olisi nähnyt, hän sanoi eteisessä peilikuvalleen. Illan mittaan Reino viipyi omissa mietteissään. Hän ajatteli suuria ajatuksia, avaruutta ja maailmankaikkeutta, galakseja ja tähtisumuja. Hänen päätään huimasi. Vaari oli kertonut karhujen olevan kotoisin Otavan tähdistöstä. Siellä olivat Ison karhun ja Pikku karhun tähtikuviot. Sieltä kaikki karhut olivat tulleet. Ja sieltä ne tulivat vieläkin! On peikkojen reippailupaikkoja rotkot Ja ruokaa kot-kot ja nötkött. Lepohetkiin käy parhaiten kosteat notkot, niissä lötköilee peikon-pötköt. Hämärissä ne häärii ja roskikset kaataa, paikat sotkee ja seinätkin spreijaa. Tuskin ilkeyttään tihutöissänsä raataa, kyllä peikkokin lastansa heijaa. Vaan routa kun riipii ja roiskuu rännät, kattijahti yöt peikkojen täyttää. Peikot yhteen solmivat kissojen hännät, sitten kissoja peittona käyttää. Niin yhdeksänkissaisen peiton alla voi rötköttää peikkoja monta. Tämän kuulin mä salaa kuuntelemalla, vaikka onhan tää uskomatonta! Niin rötköilee pötköt ja lötköttää rötköt kissat karvaiset peitokseen laittaa. Yksi puolustus sentään: kyllähän nötkött myös kissoille jouluna maittaa! Kuva Inna Hirvonen
|
KIRJOITTAJAT
Sari Peltoniemi aRKISTOT
March 2022
AIHEET
All
|