Kerttu-Anteron nimi ei oikeasti ollut Kerttu-Antero, mutta sitä ei kukaan enää muistanut. Kun Kerttu-Antero oli vielä äidin vatsassa, äiti sanoi: ”Jos se on tyttö, se on Kerttu.” Isä sanoi: ”Jos se on poika, se on Antero.” ”Kerttu-Antero siis”, äiti ja isä sanoivat ja nauroivat.
Kerttu-Antero piti nimestään, koska joinakin päivinä hän halusi enemmän olla Kerttu ja toisina päivinä Antero. Joskus oli hauskaa kerttuilla ja toisinaan taas anteroida. Mutta nyt oli kamala päivä. Tukanpesupäivä. Viimeksi kun tukka oli pesty, toiseen silmään oli mennyt sampoota. Silloin Kerttu-Antero oli päättänyt, että tukanpesu oli turhaa. Kerttu-Antero piiloutui sohvan alle. Kerttu-Antero puhalteli pölypalloja, se oli hauskaa. Hän kokeili tukkaansa. Se oli ihan puhdas, ei siinä ollut likaa. Miksi piti pestä, jos ei ollut likaa? Tukassa ei ollut hämähäkinseittejä ei linnunpesiä ei mutaa ei hiekkaa ei legoja ei vessapaperia ei spagettikastiketta eikä ketsuppia varsinkaan. Tukka oli ihan sileä, ja kun Kerttu-Antero painoi päänsä sohvaan kiinni, nousi tukka hauskasti pystyyn. Kerttu-Anteron tukka oli puoliksi pitkä ja puoliksi lyhyt, koska yhtenä päivänä hän oli löytänyt sakset ja kokeillut vähän, miten ne leikkaisivat tukkaa. Kun toinen puoli oli leikattu, äiti oli tullut ja ottanut sakset pois. – Kerttu-Antero, kylpy odottaa, äiti huhuili. Kerttu-Antero pysyi hiljaa piilossaan. – Jos tulet pesulle, niin Kalle ja Tuike saavat tulla huomenna leikkimään koko päiväksi, isä sanoi. Kalle ja Tuike olivat Kerttu-Anteron parhaat kaverit. Vain toinen heistä osasi puhua. Kalle oli pehmoapina eikä siksi puhunut. Mutta Kerttu-Antero ei edelleenkään halunnut, että hänen tukkaansa koskettaisiin. Hän halusi, että Kalle ja Tuike tulisivat eikä tukkaa pestäisi. Sohvan alla alkoi olla tylsää. – Saat itse pestä tukan, äiti sanoi. – Minä vaan vähän autan. – Haluatko päärynä- vai omenasampoota? isä kysyi ja näytti omenan- ja päärynänmuotoisia pulloja sohvan alle. – En halua, sanoi Kerttu-Antero ja kaivautui syvemmälle. Äiti ja isä lähtivät sohvan luota. – Ota sinä päärynäsampoo, niin minä otan omenasampoon, kuului äidin ääni kylpyhuoneesta. Äidin ääni sekoittui veden ääneen. – Tuoksuupa tämä ihanalta! Harmi vaan, kun Kerttu-Anterolle ei jää mitään, isä sanoi. – Niin, on se harmi, äiti sanoi. Mitä! Eivätkö ne jättäisi hänelle mitään? Kerttu-Antero luikahti nopeasti sohvan alta ja juoksi kylpyhuoneeseen. – Minä haluan päärynää ja omenaa! Minun tukalla on nälkä, Kerttu-Antero huusi ja asettui kylpyammeeseen. – Annetaanko me näitä Kerttu-Anterolle? isä kysyi äidiltä. Oli ihan hiljaista. Ei kuulunut yhtään mitään. – No ehkä vähän, äiti sanoi sitten. Ja Kerttu-Anteron kylpyammeeseen laitettiin ihanan lämmintä vettä, ja Kerttu-Antero sai itse laittaa omenasampoota sille puolelle, jossa oli vähemmän tukkaa ja päärynäsampoota sinne, jossa tukkaa oli enemmän. Kerttu-Antero osasi pitää päätä taaksepäin, eikä yhtään sampoota mennyt silmiin. Ei vasempaan eikä oikeaan. Ja sitä, että äiti vähän auttoi, Kerttu-Antero ei edes huomannut. Kylvyn jälkeen hän vähän kerttuili ja vähän anteroi, ja se tarkoitti suunnilleen tätä: kikatusta, riehumista, nakupelleillyä, huoneesta toiseen juoksemista, hammasharjan piilottamista. Sitten Kerttu-Antero olikin niin väsynyt, että hän jaksoi hädin tuskin seistä, kun isä auttoi hänelle pyjamaa päälle. Kerttu-Antero näki unta, että hän ui sampooaltaassa ja saippuakuplia lenteli hänen päänsä yläpuolella. Kun hän avasi silmänsä, Tuike ja Kalle seisoivat hänen vuoteensa vieressä. – Mitä leikitään? Tuike kysyi. (Ja Kallekin, koska se oli aina samaa mieltä kuin Tuike.) – Leikitään tukanpesua, Kerttu-Antero sanoi. – Sopii! Tuike ja Kalle sanoivat.
1 Comment
|
KIRJOITTAJAT
Sari Peltoniemi aRKISTOT
March 2022
AIHEET
All
|
RSS Feed
Site powered by Weebly. Managed by Avaruus.net