Kirjoittamassa

​Kirjan kirjoittaminen on aina riski. Etevinkin kirjailija joutuu tekemisiin epävarmuuden ja siitä sikiävien kiusallisten kysymysten kanssa. Tuleeko kirjasta hyvä tai edes kelvollinen? Ymmärränkö itse tekstini arvon tai arvottomuuden? Kun kirjoittaminen jumittuu, niin onko sen tarkoituskin osoittaa minulle, että lopeta tähän - vai onko sen tarkoitus vain piiskata minua kehittämään tekstiä uuteen suuntaan? ​

Kun ryhtyy kirjoittamaan kirjaa, astuu vieraaseen veteen. Ensin siinä kahlailee arkaillen, mutta sitten on vain ryhdyttävä uimaan. Vastarantaa ei näy, ehkä sitä ei edes ole, tai ehkä sinne saakka ei jaksa uida. Mutta uimattakaan ei voi olla. Ihminen on alkujaan kala, eikä kirjoittaja voi vastustaa veden kutsua.

Se metaforista. (En sentään puhunut matkasta.) Täältä minä karkaan -kirjan synnystä kerroin jo aikaisemmin (Alussa oli museo). Kirjan kirjoittaminen kesti pitkään ja siitä syntyi erilaisia versioita. Välillä kaavailin kirjoittavani sarjan ja ties mitä taistelueeposta. Näin jälkiviisaana sanoisin, että unohdin alkukuvani, sen mitä ihan ensimmäiseksi aloin kirjoittaa. 

​Se on kuva Leopoldasta makuusalissa. Hän makaa peiton alla silmät kiinni, kuuntelee ja miettii.
Kun jossain kohti muistin sen jälleen, tuli kirjoittamisesta helpompaa. Rupesin taas pysymään pinnalla räpiköimättä ja vastarantakin alkoi häämöttää. ​

Joskus - tai totta puhuen aika usein - on vaikeaa hahmottaa työnsä ydintä. Kirjailijan on pakko ajatella myös ulkokirjallisia asioita, kun pitäisi keskittyä ajattelemaan: mitä minä haluan sanoa ja miten? Tämä saattaa kuulostaa omassa napanöyhdässä piehtaroinnilta ja ehkä se hiukan sitä onkin, mutta tarinat eivät synny hälystä. Ne tulevat ihmisen sisältä.

​Sari Peltoniemi

Tilaus 25€